3
Talvipäivä voisi olla pojalle pysähtymisen paikka. Hän voisi miettiä, millaisena pelaajana haluaa profiloitua. Mitä juuri hänellä olisi annettavaa? Kukaan ei ole hyvä kaikessa, ei edes poika.
Jos lasta on ylistetty hänen oletetun ainutlaatuisuutensa tähden – sen sijaan, että häntä olisi kehuttu hyvästä yrityksestä – lapsi alkaa aikuisiällä pelätä.[4]
Pojalle saattaisi löytyä paikka sirkuksesta. Hän voisi esiintyä friikkinä, varoittavana esimerkkinä mustavalkoajattelun aiheuttamista vahingoista ihmisen kehitykselle. Mutta vielä ei ole sen aika, hän päättää. Peli ei ole menetetty! Olen valmis oppimaan, avoin uudelle, hän huutaa parvekkeen kaiteen yli.
Todista se, metsä vastaa.
Mutta kun en tiedä, miten.
Tunnusta virheesi.
Ai nyt vai? Täällähän jäätyy!
Poika livahtaa sisälle, sulkee oven perässään.
Puhut aina kuin olisit urheilija, ääni jatkaa, tai joku sotilas. Toimi sitten niin! Toimi kuin sotilas. Treenaa.
Poika istuu alas. Hän tukee kyynärpäät reisiinsä, painaa päänsä ja kuulee äkkiä uuden äänen. Hänen oma äänensä alkaa sanella tekstiä!
Pienenä vaihdoin lajia kauden vaihtuessa. Halusin harrastaa sitä, mitä olohuoneen pullonvihreällä sohvalla kulloinkin hurrattiin. Jääkiekko oli kestosuosikki, jalkapallo niin ikään, mutta lajien kuningas, ehdoton ykkönen, oli tennis. Se voitti muut kuin Marco Mäkinen yliopiston opettajat – Torsten Petterssonia lukuun ottamatta. Tämä oli taiteilija omalla tavallaan, Oxfordin ääntämystä myöten. Vladimir Nabokov sienissä.
Tennis oli itseilmaisua aidoimmillaan. Se oli tositeatteria ennen kuin Susanna Kuparisesta oli kukaan kuullutkaan. (Nyt venäläiset ovat vallanneet senkin leikkikentän. Heillä on salainen aseensa, joku Medvedev. En ole ikinä kuullut mitään yhtä säälittävää – nimeä, tarkoitan.)
Opettelin kämmen- ja rystylyönnin (yhdellä kädellä) veljeni kirjasta, jonka nimi oli ytimekkäästi Tennis. Harjoittelin syöttämisen salat saman oppaan avulla. Viimeistään vuonna 1981 tie oli selvä: minusta tulisi uusi John McEnroe ja tulikin, hetkeksi, samana vuonna, kun perhetuttujen mökillä pelattiin nelinpeliä pehmopallolla ja muovimailoilla.
Heillä oli verkkokin, sulkapalloa varten. Mutta verkko oli, vaikkakin liian ylhäällä.
Osoitin mieltä väärien tuomioiden ja omien mokieni tähden. Elin osaani niin täysiä, että isä alkoi hermostua. Nyt pikkuhiljaa Mikko jo riittää, hän sanoi, lähestulkoon lempeästi, kuin pitkämielinen ja ymmärtävä vanhempi, joka on seurannut oireilevaa poikaansa jo pitkään, pyrkien välttämään yhteenottoa, peukalointia ja mestarointia, mitä näitä on, aina tähän asti. Odottanut kuin tarkka-ampuja, että … ei. Odottanut, että poika, tarkka-ampuja, saisi kohteen viimein jyvälle.
Mutta mikä meni läpi Wimbledonissa, se ei vedellyt, kun oltiin kylässä.
Meidän perheessä uskottiin, poika kirjoittaa käsi krampaten, aivan kuten Ostojevskin perheessä, voittajan pyhään asemaan.
Voitto oli osoitus Jumalan suosiosta.
Hän, joka hävisi, oli kiusankappale, riesa.
. . .
Vaan entä jos heikkous onkin pelaajan profiili? Haavoittuvuus hänen valttinsa?
Silloin olet, peluri, kusessa.
Tv-juontajat ja kaiken maailman dosentit alkavat kuin merkistä jälleen huutaa toisilleen pojan pään yli. Tämä ei saa kakofoniasta selkoa, ennen kuin yksi sananvaihto vaientaa porukan:
Suurin tragedia sen kohalla oli, ettei sillä ikinä ollu valmennusryhmää tukena.
Joo, aivan.
Sen alamäki alko siitä.
Siittä, joo.
Ajatellaan sukeltajaa.
Ajatellaan vaan.
Hän nostaa päänsä hyisestä vedestä, antaa katseensa kiertää yli aavan ulapan ja kysyy:
Mitä helvettiä mä täällä teen?
Kysymyksen muotoilussa on toki parantamisen varaa.
On, on.
Kiroilua tulee välttää ja itsesääli jättää.
Mutta jos sen teet, niin pääset alkuun, Jukka-palmujen metsä muistuttaa (kunhan sille ei huuda). Ja kun surkuttelu ei sovi ja peiliin on pakko katsoa – kuten sukulaiset ja tuttavat ja hoitohenkilökunta aina jankkaavat – niin yritetään nyt sitten.
Esitetään asia niin, että arvostelijakin ymmärtää.
Takaraivo, oletko geimeissä?
Vastaa, ole hyvä!
Miten jollain voi olla näin kaamea naismaku?
4
Pojan maku ei ollut jalostunut, päinvastoin. Jokainen seurustelukumppani oli edellistä hullumpi. Kun meno käy hulluksi, alkaa hulluudella tienata, sanoo gonzoviisaus ja todistaa sen, että poika ainakin oli syvällä sisimmässään tuiki tavallinen suomalainen mies. Hän ei ollut hullu, kun taas tyttöystävät, he tienasivat suhteilla, jos eivät rahallisesti (tienasivat he, ehkä ensimmäistä lukuun ottamatta), niin saivat ainakin nostetta itsetunnolleen. He tunsivat olevansa voittajia, jotain hiton amatsoneja, edes hetken elämässä. Kun taas pojan tapauksessa hulluuskynnyksen noustessa nousivat myös sosiaali- ja terveydenhoidolle aiheutuneet kustannukset sekä aineettomat, sielun saamat vauriot. Tästä seurasi, että kolme tyttöystävää oli pojalle enemmän kuin kylliksi.
Noista kolmesta riittää muistelemista eliniäksi – se on, jos heitä haluaa muistella. Poika meni lakkoon. Hän kieltäytyi käymästä enää Tellun vastaanotolla.
Mistä onneton kehitys sai alkunsa?
Jotain tapahtui. Jokin väkevä kosketti heitä sinä vuonna, samana jona Neuvostoliitto hajosi. Viimeistään seuraavana vuonna kaikki oli ohi. Se oli viime vuosisadan suurin tragedia, todella. Kuluvan myös.
Herran pieksut, poika tajuaa. Minähän olen Vladimir Putin!
Ei sentään, jotain selkärankaa on oltava. Myös siinä, miten pitkäksi aikaa jää oman kuvajaisensa lumoihin. On päästettävä irti peilikuvastaan ja terapiapuheesta. (Ensimmäinen tyttöystävä pyysipäästämään irti hänestä, heidän molempien takia. Oliko hän päästänyt?)
Nainen, jonka kanssa pojalla on tytär – mamma on Putin tai tämän klooni, jos joku on. Mutta hän loikkasi näyttämölle vasta myöhemmin, melko tarkalleen kahdeksan vuotta hullun vuoden jälkeen, kun tyttö ja poika alkoivat seurustella (ennen muurin murtumista; Taivaallisen rauhan aukionjälkeen).
Seuraavana vuonna he muuttivat yhteen ja sitä seuraavana, huhtikuussa 1991, lähtivät kahdeksi viikoksi Lissaboniin.
Mitä kevätyön unessa tapahtui? Jotain ilmeisesti, sillä myöhemmin poika herkistyi laskuhumalassa runoilemaan Lissabonista ”rakkauden kaupunkina”. Kiintoisaa muistiinpanossa on, että poika teki sen asuessaan tytön kanssa, ei eron jälkeen.
Ennen lentoa Etelä-Eurooppaan on silti syytä suojata selusta ja luoda nopea silmäys itään. On paras varmistaa, että tilanne on niin vakaa kuin se idässä voi olla. Muuten voi käydä kuin kerran Prahassa, kun poika sai kylpyyn puhelun lastensuojelusta.
Sananen tyttären äidistä. Nuorena hän oli näytellyt teatterissa ja ollut ilmeisen lahjakas siinä puuhassa. Muutama vuosi tyttären syntymän jälkeen mamma pääsi jopa taustahahmoksi saippuaoopperan kahvilakohtaukseen ja edelleen poraamaan korttitalonsa kattoa kodinkonemainokseen. Menestyksestä huolimatta hän jätti jotain pahan päivän varalle niin näyttämöllä kuin tv-urallaankin. Mamma heitti reservit rintamalle vasta viranomaisten edessä – huoltajuuskiistassa ja sitä ennen arjen marttyyrinä, jäänaisena isän ja tyttären välissä.
Se operaatio ei mennyt aivan nappiin. Taistelutahdosta se ei jäänyt kiinni. Mutta mamma ei esittänytkään olevansa suuri strategi; hän oli profeetta, kuten vankkumaton rokotekantakin osoitti. Hän antoi esimakua tulevasta.
Jos Vladimir Vladimirovitš on Jeesus – kuten epäilemättä uskoo olevansa – mamma on Johannes Kastaja.
Mikä ei ole yksinomaan hyvä asia hänen kannaltaan.
Jos totuus jonain päivänä tulee julki, että Venäjän presidentin jokainen siirto on lainaa yhden amatöörin pelikirjasta, ei hyvää seuraa. Amatöörille tai Putinille. Tietohan saattaa heidät naurunalaiseksi. Pariskunta, dynaaminen duobuuataan ulos palkintogaalasta! Esitä siinä sitten uutta Stalinia tai Iivana Groznyiä tai kenen saappaissa Lil’ Creep milloinkin haluaa itsensä nähdä.
Tarkoitan Putinia. Mitä mammaan tulee, tämän aloittama hyökkäys jatkuu yhä. Sotaa on käyty pian 25 vuotta. Miehittäjä heittää rintamalle jo toisen polven taistelijoita. Väliin orastanut liennytys oli vain veto muiden joukossa, liike eeppisessä sotapelissä. Olisi pojan se pitänyt tietää. Hän saa syyttää sinisilmäisyydestä vain itseään.
Vaarallisin tunteista on toivo, sillä sen vallassa kukaan ei toimi, vaan odottaa. Niin päättäväisin henkilö, pojan uusin idoli, toteaa elokuvassa München – sodan varjo (2021).
Tunnen Putinin paremmin kuin kukaan, poika ajattelee, ja silti menin halpaan! Ani harvalla on sentään lasta hänen kanssaan. Enkä silti voi puhua siitä. En halua puhua siitä – aihe on liian masentava. Ja nöyryyttävä. Häpeä on puolet kauhun epätasapainosta: Haluatko kaikkien näkevän, millainen vätys oikein olet? Ei, en halua, poika vastaa.Toinen puolikas on vastapuolen ydinarsenaali. Kyse on kuitenkin, poika tietää, tyttäreni äidistä. Hänet haukkumalla myrkytän suhteeni lapseen. Ja tämä on ainoani kaikkeni.
Poika panee toivonsa tieteeseen.
Hän luottaa tietyin varauksin historiankirjoitukseen.
Vapaassa demokratiassa tutkijat melko harvoin purevat poskiaan häveliäisyydestä.[5] Mikäli kotiani ei polteta, poika kirjoittaa testamenttiinsa, löydätte kaapeista ja laatikoista asiakirjoja. Paperijälkeä ei ole jäänyt jokaisesta käynnistä lastenvalvojan, perheneuvolan, lastensuojelun ja käräjäoikeuden kuultavana, eikä mustaa valkoisella ole lainkaan soitoista Kelaan ja poliisille. Mutta langan pää löytyy sitä etsivälle.
Uutta aikaa odotellessa, poika sanoo ja kohottaa kahvikuppia. Sijoittakaa tutkimukseen ja kehitykseen. Historia etenee karjavaunuissa kohti maanpäällistä paratiisia.
Sitä ennen – Sauli Niinistö, tee tilaa.
Täältä tulee kaiken nähnyt Putin-kuiskaaja.
[4] Laulaja-lauluntekijä Fiona Applen ajatus, jonka hän toi julki eräässä haastattelussa.
[5] Kääntäjäsensorit sen sijaan elävät kuin pellossa. Miten Masha Gessenin teoksen Kasvoton mies luku nimeltä ”Roistojen ja varkaiden puolue” kääntyikään suomeksi? Entä keskeinen käsite Foucault’n Seksuaalisuuden historiassa? Se on, lapset, sukupuoli, jota aikuiset harrastavat suljettujen ovien takana! Entä Georg Büchnerin esikoisnäytelmän ensimmäinen repliikki? Entä puolalaisen nobelistin essee Vangittu mieli? Miksi Hubert Selby Jr.:n romaanin Hullun kertomus takakannessa väitetään, että päähenkilö on musta?
Pieni ääni 
Vastaa