Rouva pääministeri

< Edellinen sivu

5

Toivon vahingollisuuden tiedostaen ja sitä ruton lailla karttaen lienee silti sallittua harrastaa iltapuhteena pieniä ajatusleikkejä.

Mitä tapahtuisi, jos kerran maailmanhistoriassa yksi narsisti tajuaisi todellisen luontonsa? Jos piruparka näkisi, ettei hänessä ole yhtään omaperäistä solua (toisin kuin on itse vannonut ja vannottanut kaikkia kynnelle kyenneitä, jotka eivät ole vielä paenneet tuli perseen alla); että hän on oppikirjatapaus, sveitsiläinen kello ja pohjimmiltaan toivottoman tylsä tapaus? On robotti?

Jos sosiopaatti ymmärtäisi olevansa lehmän hämmästyttävän ruoansulatuskanavan lopputuote, häneltä lähtisi matto alta … hetkeksi. Sillä selitykset ja syylliset löytyisivät salamavauhtia kuulijakunnasta. Kieltäminen, se kuuluu asiaan, on asia, loppujen lopuksi. Kenen leipää syöt, niin edelleen.

Mistä pääsemmekin luontevasti mammasta seuraavaan tyttöystävään, viimeiseen pojan elämässä. Suhde, joka päätti kaikki suhteet, alkoi enteellisesti vuoden 2001 elokuussa ja päättyi samana vuonna kuin Litvinenko ja Politkovskaja murhattiin.

Kuten saattaa olla jo selvää, hahmottaa poika elämäänsä historian ja elokuvien avulla. Viimeisen apokalyptisen suhteen tiivistää pojan mielestä osuvimmin elokuva, jonka hän näki yhdessä kyseisen tyttöystävän kanssa, peräti teatterissa.

Edellä on ohimennen viitattu saksalaistuneen serbin Fikret Abdićin teokseen Hard-on (2004, jatkossa Ho). Elokuvan alussa miespuolinen päähenkilö yrittää itsemurhaa ajamalla varastetun auton täyttä vauhtia päin seinää. Viime hetkellä ennen törmäystä kaveri saa erektion, mikä on uutta ja herättää toivon paremmasta. Hän vetää käsijarrusta: kolari ei ole kuolettava ja tie vie mielisairaalaan.

Washington Post summaa jatkon seuraavasti:

Kun psykiatri ehdottaa [Joe] Cahillille, että hän ”tekisi elämällään jotain” ja yrittäisi auttaa ihmisiä, tämä tottelee. Potilastoveri nimeltä Sibylla saa Cahillin ylipuhuttua menemään naimisiin kanssaan, sillä neiti haluaa päästä irti perinteisen serbiperheen ahdistavasta otteesta.

Solmitaan kulissiavioliitto. Vastanaineet tekevät selväksi, että käytännön järjestelyllä ei ole sitovia seurauksia: kumpikin saa tehdä mitä huvittaa. Mutta kuten elämässä toisinaan käy, ja elokuvissa usein, sielun sisarukset rakastuvat. Heillä on paljon yhteistä, elämäntapa ennen kaikkea. Mutta diili on diili, eikä kumpikaan alennu myöntämään tunteitaan toiselle. Yhteiselämästä tulee hyvin yksitoikkoista.

Elokuva koostuu seuraavista osa-alueista:

  1. viinaa ja pettämistä,
  2. viinaa ja raivokohtauksia,
  3. viinaa ja väkivaltaa,
  4. viinaa ja virkavallan väliintulo ja
  5. arka raittius.

Leffan loppuun on sommiteltu hyvin samankaltainen asetelma kuin kaikkien aikojen suursuosikin, She’s So Lovelyn (1997, SSL) tunnepitoiseen finaaliin. Naisella on uusi elämä ja lapsi (tai lapsia), kun mies vuosien kuluttua pääsee vankilasta (tai hullujenhuoneelta) ja alkaa kysellä kuulumisia.

Saksalainen ratkaisuon sata kertaa uskottavampi kuin jenkkiversion promillepitoinen nyyhkytarina.

Cahill pääsee vankilasta ja etsii Sibyllan. He viettävät viimein hääyön (kerta on ensimmäinen, mutta ei mennä yksityiskohtiin) ja tulevaisuus näyttää valoisalta miehen kannalta. Mutta kun Sibyllan pitäisi lähteä Cahillin kanssa karkumatkalle (tyttären on tarkoitus tulla mukaan), hän viime hetkellä jänistää ja jättää saapumatta tapaamispaikalle. Mies nousee bussiin yksin.

Jos pojalta kysyy, kumpi on parempi, Ho vai SSL, hän hymähtää. Vastaus on ilmiselvä. Se juontaa henkilöhistoriasta.

Pojalle elokuvat edustavat hänen seurustelusuhteitaan. Suhde tyttöön on Cassavetesin[6] leffa, jonka dynamona toimii Pennin pariskunta, Sean ja Robin Wright. Viimeisen suhteen, viimeisen rutistuksen taas kiteyttää Kninin pormestari Abdićin, entisen hammaslääkärin hanke, työnimeltään Kummitukset. Sen näyttelijäkaarti näyttääkin spurguilta. Ja mitä jää ääripäiden väliin, se ei ole elokuva lainkaan, vaan mauton vitsi, joka jatkuu ja jatkuu kiirastulen lailla. Ja aktivoituu aina uudelleen kuin paha trippi.

HELSINGIN SANOMIEN LEHTILEIKE VUODELTA 1997 (KUVA: KIRJOITTAJAN ARKISTO)

Näin on koko kolminaisuus saatu pakettiin. Robin Wright Penn, Maon leski ja Valerie Solanas. Jäikö jotain kertomatta? Poika ei keksi mitään – paitsi ehkä She’s So Lovelyn tekemän vaikutuksen auki purkaminen. Mutta siihen hänen olisi saatava lupa tytöltä, eikä hän uskalla ottaa asiaa puheeksi.

Tarina kuitenkin kaipaisi mausteita, autenttisia asiakirjoja.

Kelpaisiko tämä:

Kun poika joulun jälkeen alkoi setviä henkilöhistoriaansa, hän haki kellarikomerosta kolhiutuneen, tuskin koossa pysyvän oliivinvärisen matkalaukun, oman ”arkistonsa”. Vanhojen muistivihkojen ja tytön kirjeiden seasta hän löysi lehtileikkeen Hesarin viikkoliitteestä vuodelta 1997. Löytö yllätti hänet iloisesti. Se toi muistoja mieleen. Hän ei ollut kuvitellut aivan kaikkea. Poika oli tietenkin nähnyt elokuvan, jota arvostelu koski, jo etukäteen Rakkautta ja anarkiaa -festareilla, missä hän oli itkenyt häpeilemättä Bristolin lähes täydessä salissa.

She’s So Lovely oli pojalle enemmän kuin elokuva. Niin elämän olisi kuulunut mennä, mikäli maailmassa olisi ollut yhtään oikeutta ja osallisilla moraalin häivääkään.

Leffan lopussa Robin Wrightin esittämä Maureen, Mo, perustelee mitenkuten päätöstään jättää nykyinen miehensä (John Travolta) ja kaksi tytärtään. Hän päättää lähteä entisen heilansa (ja vanhemman tyttären isän), Sean Pennin esittämän Eddien matkaan, koska lupasi tälle aikanaan jotain.

Mo sanoi, että Eddien pitää yrittää parantua, viettää (pakko)hoidossa kolme kuukautta. Kuukausien sijaan on vierähtänyt kolme vuotta, ja Eddie alkaa vasta nyt ymmärtää sen.

Hyvästi, aviomies! Hyvästi, lapset!

Pojan ja tytön erosta on kulunut kolmekymmentä vuotta. Olisiko jo aika lunastaa voittoarpa?

Tiedoksi heille, joiden koti ei muistuta kaatopaikkaa, ja heille, joilla ei ole lehden lukuoikeutta, kuvan vieressä lukee lihavalla: ”Rakkaus on tosi vaikeaa eikä se lopu koskaan”, sanoo Eddie (Sean Penn).

Pulma on, ettei Eddie missään vaiheessa sano niin.

Elokuvan alkupuolella hän istuu baaritiskillä, sekaisin kuin seinäkello, ja toteaa:

”Rakkaus on niin … vaikeaa!”

Minkä jälkeen hän puhuu kotvan silkkaa dadaa ja ampuu sitten häntä hakemaan tullutta ensihoitajaa revolverilla vatsaan.

Sanooko Eddie eri yhteydessä jotain senkaltaista, että rakkaus ei lopu koskaan, en tiedä. Se on kuitenkin elokuvan ydinsanoma, keskeinen viesti, joka on helposti kumottavissa.

Tai siis, kenellä loppuu ja kenellä ei. Toisilla käy hillitön säkä. Heidän yöpöytänsä ykkösnimikin on Tuuri, Antti Tuuri. Rukajärven tie forever! He eivät voi sietää, sanotaanko, Matti Pulkkista, etenkään tämän Ehdotusta rakkausromaaniksi, sen naiskäsitystä, saati sukupuolen rinnastusta Palestiinan ”kansaan”.

Sen algoritmin mukaan, muuten, jolla palestiinalaiset laskevat pakolaisiaan, myös tyttö on pakolainen.

Hänen äitinsä on evakon lapsi. Karjala takaisin!

2022

EUGENE LAURILA

Kertomus on osa laajempaa kokonaisuutta, joka on työn alla. Ajantasainen versio löytyy osoitteesta https://hondihond.com.


[6] Käsikirjoitus John Cassavetesin, ohjaus Nick-pojan.

Sivut: 1 2 3 4

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Uusimmat julkaisut

Kaukainen muisto ystävästä

ANNI KANNIAINEN Kaukainen muisto ystävästä säilyy sydämessä / laatikkoon sen nimen sulkee / kolmanteen sydänkammioon. […]

Kaksi rantaa – Два берега

RUSLAN VESTERINEN Kaksi rantaa, joki niiden välissä… / Kaksi rantaa, niiden välissä ohut jääkerros, / Vesi juoksee, mutta jää seisoo. / Jää on päällä ja vesi pohjassa. / Jäällä on kalastajia, vedessä karppeja. […]

Storms – Tormentas

MARGARITA VULGARE I was born to endure these kinds of storms / Though it’s something I never asked for / I wish I could dance under the lightnings / But I’m not that kind of gal / Not at all […]

Öljytie

ANNI KANNIAINEN Kuljen öljyteitä / tuhokoneidensa melutessa / tässä muovikaupungissa / vaivoin osaan hengittää / He kehystävät tuhonsa / ja peittävät sen kimalteella / säveltävät profetian / lopun oopperan, / se toteen käy. […]

Lataa…

Something went wrong. Please refresh the page and/or try again.

Create a website or blog at WordPress.com

%d bloggaajaa tykkää tästä: