Seuraava sivu >

EUGENE LAURILA

1

Kuin kuolemaa sävel kuuluttaa, poika lukee ja alkaa herätä. Kuoleman tunnari, mikä se on? Hän miettii vaihtoehtoja, kuulee veden huminan putkissa. Kukaan ei kusta lorota yläkerrassa juuri nyt. Kukaan ei polta tupakkaa alaovella, pojan parvekkeella. Se on käytännössä hänen parvekkeensa kesäiltoina, kun ovi on auki ja savu tunkee sisään. Poika on jo muutaman vuoden miettinyt keinoja, joilla taivuttaa naapurit huomaavaiseen tupakointiin hänen kotonaan. Kadunpuoleisessa alaovessa on sentään tarra, joka viestii tupakointikiellosta. Pihan puolen ovella vastaava merkki piipahti, mutta joku repi sen pois, eikä uutta ole tulossa. Hallituksen puheenjohtaja on tupakkanaisia.

Poika on jo hankkinut vesipyssyn, varsinaisen vesitykin, jolla ampua itsepintaisimpia savustajia. Sen kantama jää kuitenkin vajaaksi. Hän kokeili kerran kuolleeseen maaliin. Hän kaipaa järeämpiä aseita.

Poika kurkistaa sälekaihtimien raosta. Ketään ei näy, mutta se ei kerro vielä mitään, anna 100-prosenttista varmuutta. Oven tuonpuoleinen seinusta jää nurkan taa, ja katoskin on edessä. Joku voi seistä rinta rottingilla nurkassa savustamassa. Pitäisi mennä parvekkeelle katsomaan.

En mene, poika päättää. Niin hullu en sentään ole. (Etpä!) Savu ei tunge nyt sisään, kun parvekkeen ovi on kiinni. Silti poika haluaisi suorittaa tiedustelua kesää varten, tunnistaa viholliset jo ennalta. Sinä ehdit vielä, hän lohduttaa itseään. Meillä on tärkeämpääkin tekemistä juuri nyt.

On vuoden pimein aika. Jokainen tuokio, jonka aurinko siunaa läsnäolollaan, tulee käyttää hyväksi. Poika herää ennen puolta päivää, juo kahvin ja pakottaa itsensä töihin, niin kuin runoilija sanoo. Toisen äärilaidan lyyrikko: ongelmat, joita hän yritti ratkaista, olivat ratkaisemattomia. Kuinka kätevää, x ja z. Marx oli Zodiak- eli horoskooppimurhaaja. Marx oli myös Zorro.

Pojan ajatus alkaa karkailla. Hän tuntee takaraivossaan, miten pitkään on istunut ilman musiikkia. – Taidemuodot eivät ole tasa-arvoisia, rouva pääministeri! Sata vuotta vanhojen sanojen tankkaaminen näytöltä on yhtä inspiroivaa kuin hevosen pään löytäminen peiton alta. Tai koko perheen piknikki, kun joku nero seisoo vedenrajassa ja pyytää ankeriaita päätä käyttäen. Ei omaansa, se vasta olisikin. Päätön mies rannalla pyykkinaru kädessä. Mitä teet, ohikulkija kysyy. Mies vetää maihin päänsä, jossa kiemurtaa elävä hiuskuontalo.

Meduusan tukka: siinä on ihan toista ilmavuutta kuin mitä kihartimella tai piippiraudalla saa, tai mitä se onkaan mitä Te käytätte. Oletteko nähnyt elokuvan, rouva? Peltirumpu, nyt Areenassa! Ette ehdi, ymmärrän. On niin paljon tekemistä, tärkeämpää. Korona ja kaikki, ihan niin kuin minulla. Meillä on aika paljon yhteistä, rouva! Mutta ihan ajatuksena, jos joskus mietitte vaihtoehtoa yökerholle – minulla on Oskarin taru dvd:nä. Ohjaajan versio.

Sanojen tankkaaminen näytöltä, se on kuin Oskarin elämä ennen vuotta 1945. Mutta jahka sanoja saa muuttaa, rouva, niin avot, syntyy uusi Eurooppa. Tuuli käy ylitsemme, eikä teitä enää ole. Kulkuväyliä tai rouvaa, ikävä kyllä. Ego, minuus, pyyhkäistään pois. Tuntuu vain Jumalan hengitys, ja iho menee kananlihalle. Puhuri vie lehdet puusta, rakkaus sulaa kuin vanha maali 1 000 celsiusasteessa – mikäli sitä oli ensinkään.

Rakkautta siis. Ei ollut.

Jos joku puhuu aiheesta, ei tarkoita, että hän kokisi jotain senkaltaista. Kun sanat ja teot ovat ristiriidassa, rouva, vahtikaa haukkana tekoja.

Me Samuelin miehet emme tietenkään voi valita. Valittaa sen sijaan voimme, ja äänemme kiirii kauas vetten päällä.

Miehet harvemmin synnyttävät, mutta me teemme siinäkin poikkeuksen. Synnytämme älykköjä, jotka synnyttävät älykköjä, ja niin edelleen, ad infinitum, ad nauseam. Kuten kotijumalani Tom Wolfe kirjoitti teoksessaan Täydessä terässä:

Oletteko samaa mieltä, rouva pääministeri? Kaikki jännä tulee meille Jenkeistä, jopa ranskalainen huuhaa.

2

Tänä aamuna poika heitti mereen oikean läskipään, eikä aikaakaan, kun ajatukset luikersivat haaskan kimpussa. Hän oli löytänyt Eino Leinon ”Naissaaren” sivustolta, joka mainosti vanhoja suomalaisia runoja. Pojan pohtiessa naisen arvoitusta (kävelee ensin kolmella, sitten kahdella jalalla ja viimein konttaa: mikä se on?) lautta lähti ja turisti ryöstettiin. Hän roikkui köysissä, kun kasvillisuuden seasta rymisteli valtaisa gorilla. Se pettyi tarjoiluun ja pani paikat paskaksi. Saari ei ollutkaan Seili, jumalauta, vaan Madagaskar – piirretystä, jonka gorilla oli nähnyt tyttären kanssa teatterissa vuosia sitten.

Joku häntäapina keikuttaa takalistoa ja hokee mantraa, joka tyrkkää jokaisen kaksijalkaisen mielipuolisuuden partaan yli.

Ja teatterin täpötäydet rivit tyhjenevät kuin kirjainmerkit delete-näppäintä naputtaessa.

Miten se menikään, mantra? (Voisinpa unohtaa.)

Niin kauniisti majavat veen yli itkee?

Ei majavat, vaan kajavat!

Poika toivottaisi majavat tervetulleiksi, kietoisi vilttiin välittömästi, antaisi porkkanan purtavaksi. (Ajatelkaas tätä. Kävelee ensin kolmella, sitten kahdella jalalla ja viimein …) Lätyskähäntäisillä elikoilla on tukalat oltavat. Elinpiiri supistuu ja sitä rataa. Metsäyhtiöt takovat voittoa piittaamatta pätkääkään pörröisistä pehmoleluista. Myöhäiskapitalismi …

Mikä edes on kajava?

Hän muistaa töin tuskin Jukka Kajavan, edesmenneen teatteri- ja tv-kriitikon, jota pelättiin kuin Stalinia 1930-luvun Neuvostoliitossa. Yhtään Jukka-Josifin kirjoitusta ei uskaltanut jättää väliin. Oli pakko tietää, kuka sai elää ja kuka kuolla. Moni halusi myös omin silmin lukea, miten kansakunnan unilukkari tällä kertaa muotoilisi suuren teemansa (tai teesin, se ja sama):

KAKARAT HILJAA
eli
PIDETÄÄNHÄN PIENEMPÄÄ ÄÄNTÄ
SIELLÄ NÄYTTÄMÖLLÄ, JOOKOS?

Ehkä Eino Leino tarkoitti kajavalla tätä, kulttuurivaikuttajaa. Hän ennusti, että Hesarin kalifi – kalifin kamut ainakin – otetaan pakkasesta ja herätetään henkiin. Merkkejä moisesta on, katastrofeja ilmassa. Syy huoleen on löytynyt, päivä pelastettu. Ja Eino Leinon epiteetteihin voi lisätä profeetan. Kiertolaiselämän ynnä muut uran vähemmän juhlavat hetket saa näin mahtumaan samaan pakettiin patsaan kanssa. Espalla sataa kultaista konfettia, kun käy ilmi, että E. heitti kuutamokeikkaa oraakkelina, oman aikansa rapparina.

Tutkalla oleminen kun kuuluu toimenkuvaan, siihenkin ja etenkin siihen toimenkuvaan. Kysykää Aviciilta. Hän myöntää, vaikka Paleface kieltäisi.

Asia on käsitelty, arvoitus ratkaistu. Kajavan arvoitus, kyllä – entä se, johon lähdin hakemaan vastausta? Ihassama, unohda, poika puuskahtaa. Hän on heittänyt vanhojen säkeiden tunnollisen pänttäämisen jo vuosikymmen takaperin. Viimeistään 2012, jolloin hän teki elämässään U-käännöksen Paratiisiin. Nyt ajatukset kiitävät lentävän hevosvaljakon lailla Rautatientorille, missä kulttuuripro –

Pojan ajatus katkeaa. Päättäväinen ääni, joka on muhinut hiljaa padan pohjalla, pulpahtaa pintaan ja sanoo:

Pro?

Poika katsoo ympärilleen.

Prosenttiliikettäkö tarkoitat? Eläköön, Tarja Halonen!

Ääni tuntuu tulevan pojan selän takaa, tiskialtaan vaiheilta. Viemärikö hänelle jutustelee?

Prosenttijengejä? Kauas nähköön edelleen Erkki Tuomioja?

En, poika saa viimein sanottua. Kuka – ?

Vai yrititkö provosoida?

Ei, kyllä. Poika nyökkää. Hän on asunnossa yksin. Ääni tulee hänen takaraivostaan.

Vai puhutko Antti Rinteen entisestä duunipaikasta, ammattiliitosta joka on kuulu työkulttuuristaan? Sen puutteesta, miten sen nyt ottaa. Bysantin perinnöstä.

En. On kuulu mistä?

Huutamisesta.

Kuka?

Ei kuka, vaan mikä. Pro.

Nyt mä putosin.

Mistä?

Tästä, tästä keskustelusta. Jos sitä sillä nimellä voi kutsua.

Oma vika. Itse aloitit.

Ai aloitin?

Mitä jos yrittäisit, en tiedä? Ilmaista itseäsi vähän selkeämmin.

Hyvä. Ookoo. Mistä mä puhuin, mä tarkotin kulttuuripro –

Taidekentän ammattilaista?

Kyllä. Häntä juuri. Nimenomaan! Kiitos, suurkiitos avusta! Nyt kun tämä on selvä, mä taidanki tästä ottaa ja lähteä …

Mitä hänestä?

… kirjastoon. Tä?

Kulttuuriprofiilista.

Ei hän … ei sovi. Ei saa sillä maalittaa tuolla tavalla! Se on häväistys, pyhäin, kunnianloukkaus! Kiellettyäkin laissa, jossain laissa varmaan.

Venezuelassa kenties.

---

[1] Suomennos Seppo Loponen.

Sivut: 1 2 3 4