Myönnetään. Joo, mä olin itsekin erehtyä, mutta viime hetkellä huomasin sentään vahingon, joka oli vähällä syntyä, ja nielaisin kohtalokkaat tavut. FIILI, se on, kulttuuripro … hän on Ruotsin akatemian pahamaineisen, se on raiskaajan peitenimi! Yhdeksästoista matkustaja! Rajat on oltava kuvainraastajallakin.

Puhut Kajavasta.

Jukka Kajavasta, kyllä. Hän ei ole …

Mitä hänestä?

Opetuslapset. Hänen opetuslapsensa parkuvat.

Mikä on hätänä?

Sepä se. Eivät taida tietää itsekään.

Haa.

Oletko somali?

Tä?

Nykyään? Naimisissa somalin kanssa?

Miten niin?

Käytät hijabia, sanot ”me musliminaiset” vanhempainillassa.

Mitä sulla on musliminaisia vastaan?

Ei mitään.

Oot kaiken muun lisäksi myös rasisti?

En! Tosta sun vastauksesta vain, siitä mä … se on heidän kielellään kyllä.

Mikä on?

Haa.

Aa. Jatka, ole hyvä. Palaamme tähän myöhemmin, voit olla siitä varma. Mutta ensin: mikä opetuslapsia itkettää?

Mä en tiedä. Kukaan ei … sillä armollinen isä, vaikka on pois silmistä, niin ei koskaan mielistä. Hän onaina läsnä. Etenkin tällaisena päivänä.

Lyhyenä päivänä?

Kun omalakisuuttamme uhataan!

Hyökkäyksen uhka on taas päällä?

Niin kai, joo, kyllä. Me ollaan uuden tilanteen edessä.

Yllättäen. Ja tilanne on?

Railo aukeaa Ida Aalbergin muistomerkin kohdalla. Mark Rothko, latvialaistaustainen taiteilija, aikoo nielaista kaksi korttelia. Vähintään. Kansanluonne vuotaa vatsaonteloon. Sisäisiä vaurioita luvassa …

Ei ole päätä eikä häntää tuossa sun tarinassa.

Tiedän! Se on tosi vaikee, hirveen vaikee heittää näin lonkalta. Vaikea selittää! Tilanne on täysin poikkeuksellinen …

Epäilemättä.

Hyvin vakava. ”Meidän laivassa”, yksi rohkea Rautatientorilla alkaa ja korjaa, ”laivassamme on iso reikä pohjassa.” Johon Apropoo-kuoro vastaa:

Ja se uppoaa, arkki uppoaa, jos et ryhdy pumppaamaan!

Sä tiedät tilanteen? Sulla on live-seuranta päällä?

Kaikki sen tietää.

No miksi sä sitten tentaat mua ja hiillostat? Ihanku joku inkvisiittori?

Herra Cohen, Times Squaren suosikkibardi, sen jo sanoi.

. . .

Poika ottaa aikalisän. Hän kaipaa valmennusportaan neuvoja, laittaa irkkupunkkarit soimaan, valitsee kappaleen, jota omatunnon ääni juuri lainatessaan lainasi.

Brendan Behan ja Shane MacGowan, joka laulun esittää, ovat pojan muinaisia esikuvia, elämäntapansa vuoksi ennen muuta, vaikka kyllä hän piti myös äijien tuotannosta. YouTube-dokumentti Behanista vei kuitenkin kunnian rippeetkin projektista, ja Yle Areenan tarjoama vastine MacGowanista lopetti kitujat. Mutta musiikki elää ja tuo muistoja mieleen.

Kun poika ja tyttö palasivat Lissabonista ja taksi kääntyi Mannerheimintieltä Helsinginkadulle (heitä huijattiin taas), radiosta helähti Poguesin ”Summer in Siam”, buddhalainen uskontunnustus. Poika allekirjoittaa yhä laulun viestin (joka on äärimmilleen pelkistetty), vaikka on elämässään muuten luopunut rappioromantiikan painolastista. Pojan ajattelu on luonut nahkansa. Miten on? Luovatko ankeriaatkin?

Hän on kymmenen vuoden ajan painanut kaasu pohjassa seinää päin, suoraan seinään, mutta pudonnut matkalla madonreikään. Auto ei liiku. Tai kenties liikkuu, mutta niin hitaasti, ettei sitä silmä havaitse.

Poika palaa Rautatientorille.

Ensimmäinen puhuja katsoo ympärilleen onnea säteillen. Kävi säkä, kun hän huomaamattaan tuli lainanneeksi lastenkulttuuria. Olihan se erityisen lähellä Isä Aurinkoisen sydäntä. Kuulijat sulkevat silmänsä sekunniksi: he muistavat. Yksi pyyhkii kyynelen silmäkulmasta, toinen nyökkää.

”Ja ylikansallinen huttu”, kolmas varoittaa, ”on heti valmiina täyttämään tyhjiön. Moraalisen mustan aukon!”

Niin totta, muut mumisevat. Näin. Tai siis: Ei näin.

”Eikö Ruotsin omatunto voisi”, neljäs ehdottaa, ”nousta ja läväyttää siipensä auki ja lentää hätiin? On kuollut? Mitä siitä? Me emme suotta puhu tuhkasta, kun puhumme Felix-linnusta … koskelot![2] Operaatiosta saisi kaiken muun hyvän lisäksi ainekset hittituotteeseen Broadway-mallin mukaan: Enkeleitä Pohjolassa, mukana myös Taika-Mike, osat yks ja kaks! Nähkää miten katto prakaa. Nähkää miten Lars ’Norsu’ Norén, Malexanderin marttyyri, laskeutuu reiästä laskuvarjon varassa …”

Alkuasukkaat alkavat liikehtiä, käyvät levottomiksi. Seremoniamestarin ote yleisöstä on kirpoamassa. Karri Miettinen, esilaulaja panee toimeksi. Hän aloittaa, ja kuoro vastaa välittömästi. Pyhä henki toimittaa sanat, sillä kukaan ei lunttaa lapusta.

”Jo riittää–”

Kyykytys!

”Jo riittää– ”

Nillitys!

Mielenosoittajat valitsevat ilman muuta sanansa paremmin, eivätkä he koskaan huuda – he laulavat – mutta historioitsijakin on vain ihminen. Hän on oman historiansa, yleisen ja henkilöhistorian tuote. Hän toimii heikkenevän lähimuistinsa ja globaalin kuonan köyhdyttämän sanavaraston varassa. Ei voi lusikalla ammentaa, jos on kauhalla saanut. Ja päinvastoin. On mahdoton tehtävä jälleenrakentaa kansalliskonventin sanallisia suihkulähteitä paperilla. Siihen on pystynyt ainoastaan yksi ihminen historiassa, biologi Georg Büchner, 21, ja hänelläkin oli kirjalliset lähteet käytössä.

Mutta oli mustaa valkoisella eli ei, tätä nimenomaista kuulijaa hämmästyttää ja kummastuttaa eniten yksi seikka – se, miten katuteatterin tekijät osaavat käyttää ainutlaatuiselle kirjoitustyylilleen ominaisia tehokeinoja livenä. He puhuvat kuten kirjoittavat, lastaavat lauseensa niin täyteen taivutuksia, täsmällistä ilmaisua ja sanan voimaa, että juhdan (henkinen) selkäranka katkeaa.

He piiskaavat aasia eteenpäin. Jerusalemiin käy tie! Ja viestin sisältö kuuluu pääpiirteissään:

”Olemme Panssarilaiva Patonkilahti. Täällä avaa ääntään venäläinen sotalaiva. Naissaari, antaudu!”

Ja saari vastaa:

Rajoitusten purku on alkanut. Tässä edetään nyt suunnitelman mukaisesti. Menee kuin Strömsössä: terveysturvallisesti ja hybriditragediaa tavaillen. Emme suinkaan ole jäniksen selässä.

. . .

Poika on pahasti pettynyt pääministeriin. Hän on tälle suorastaan katkera. Nuori rouva sai vanhan miehen[3] halut heräämään, mutta poikkesi sitten käsikirjoituksesta. Hän ei ollutkaan, enteistä huolimatta, valmis heittämään varotoimia tullen vietäväksi! Fantasia jäi pahasti kesken. Leikki jäi kesken.

Pääministerin taannoinen vierailu yökerhossa oli saanut pojan mielikuvituksen liikkeelle. Siinä oli poliittisen tähdenlennon paikka jättää jälkensä psykohistoriaan! Kysykää Juha Siltalalta, joka pakenee Leninin vanhalta asunnolta silmät punaisina, kasvomaski leuan alla. Ne saatanat, hän huohottaa. Antavat ymmärtää, mutta eivät ymmärrä antaa. Tässä skenaariossa poika on Juha Siltala. Hän järkyttyy, kun näkee juorulehden kuvat Helsingin yöstä. Rouvan ”biletys” on ollut aivan yhtä muovista kuin hänen julkisuuskuvansa. Verhon takana ei ole mitään eikä ketään.

Viron pääministeri sen sijaan on toista maata: sen näkee silmistä. Hänen suhteensa poika vannoo olevansa oikeassa, vaikka ei muuten voi kehua naistuntemuksellaan. Ensivaikutelmat tekevät tuhoja kaverin elämässä samaa tahtia kuin giljotiini harvensi vallankumouksellisia vuonna 1794.

Poika nousee pöydän äärestä. Tämä saa luvan riittää. Hän pääsi Leinon runossa liki puoleen väliin. Työn tulos armoton jysäri. Aika kääntää nupit kaakkoon ja ripustaa kivi kaulaan. Se on, kyltti, jossa lukee:

→ TÄTÄ TIETÄ NAISSAAREEN →
VIISIKON JUNTAN TUKIJAT
TUNNISTAA TÄSTÄ TATUOINNISTA

Alle on piirretty naissukupuolen symboli, jolla on sarvet päässä. Se on Merkuriuksen merkki, mitä poika ei tiennyt ennen kuin otti selvää. Merkurius, Kreikassa Hermes, oli jumalten sanansaattaja sekä kaupankäynnin ja varkaiden jumala.

Hermes oli myös, vahvistamattomien tietojen mukaan, kirjoittajien jumala. Pojan pitäisi polvistua sen alttarin eteen ja pyytää johdatusta. Hänen pitäisi kertoa oma tarinansa, tai idän barbaarit kertovat sen hänen puolestaan. Mutta ankeriaat ehtivät aina väliin.

---

[2] Juuri saamamme tiedon mukaan kajava on lokki. Täytyy olla tosi vahva puudutus, jos lokkien kiljunta kuulostaa kauniilta.

[3] Poika on poika vain päänsä sisällä. Mutta toisaalta: jos henkilö voi päättää sukupuolensa, miksei myös ikäänsä? Luulin häntä mieheksi, mutta pikkupoika olikin kyseessä, kuten Fiona Apple laulaa.

Sivut: 1 2 3 4