Kuljen öljyteitä
tuhokoneidensa melutessa
tässä muovikaupungissa
vaivoin osaan hengittää
He kehystävät tuhonsa
ja peittävät sen kimalteella
säveltävät profetian
lopun oopperan,
se toteen käy.

Oli kerran pylväät,
kauniit karmit
marmoriset valkeat
teatterit, runon sointi
nektaria, telosta
Oli siellä peilipuut
ja pehmeämmät pellavat
eikä ihmiselomme tää
kummunnut kalmankiroista.

Voi, rakkain,
sulle viestin kirjaan
odotat kaukaisuudessa
kai palaamme me takaisin
kai mennyt on vielä tuleva?
Voimmeko vielä pelastua
viimeisestä taistosta
jos sydämensä kammioissa
kantaa matkarahoja?