Minun oppaani on kuollut,
kuten he kuolevat aina
hän on Kharon, joka kangastusten
pirunpeltoon heitettiin
ja ennen vahvat jalkansa
vääntyivät paineen alla.

Minun oppaani on kuollut
hänen tarujensa sointu
vielä kaikuu rikkokorvissani.
Joka sana, josta opin
valomerkki, kepin näpäytys
on halkeutunut ilmaan.

Minun oppaani on kuollut
tuo kahden maailman vaeltaja
muistossani näytti, miten
Lethen virtaan soudetaan.
Silloin toivo kasvoi puolimieleen
ehken ollut kiero, sairas.

Minun oppaani on kuollut
matkalla iki-Elysiumiin
täydelliseen paratiisiin
sinne johdattaa mut lupasi
vaan kulki kanssa Umpisilmän
taakan, joka rikkoi selkäni.

Minun oppaani on kuollut
Umpisilmän haluaman
jääsydämen vuoksi
sitä ainoaa en antaisi.
Hän terävällä kielitikarillaan
Oppaan kantajakseen houkutti
sokeudestaan valehdellen
ujutti miehen kalmaan!

Minun oppaani on kuollut
syöksyi alas seiväsvuorelta
kuultuaan Umpisilmän sanat
petturista, demonista
pimeyden neulaneidosta –
Hän syöksyi alas omatunnosta
mies, joka romahti vihdoin
jokaisen syntien painosta.

Minun oppaani on kuollut
siis ajelehdin varjoissa
ja Akheronin aallot
pilkkaavat kaamossielua.
En koskaan löydä paratiisiin,
koskaan löydä valoa
kun oppaani on kuollut
eksyi etsiessään vesaansa.

Minun oppaani on kuollut
ei, en tule luovuttamaan!
Haparoiden tartun airoihin
suuntaan kohti vastavirtaa.
Muistan sanat, muistan voiman.
Vaikka hento olen, hirviö
en koskaan saata luovuttaa
nimeesi alan pakolennon.