TEEMU LAULAJAINEN

Tämä elokuva – vaikkei ghost story ollutkaan – jäi kummittelemaan mieleeni niin, että siitä oli pakko kirjoittaa.

Ihmisten ihmiskuva lienee kovin erilainen riippuen siitä, ajatellaanko ihmiskuntaa vai itseään. Kun ajattelee ihmiskuntaa, mieleen ei välttämättä tule kaikkein kauneimmat saavutukset. Uutisissa on pakko olla loppukevennys, koska sisältö on luonnon- ja kansanmurhaa, hallitustappelua ja kriisiä. Historiasta ei opita. Kyyninen maailmankuva vaikuttaa olevan älyllisesti rehellisen ihmisen valinta.

Mutta vain kun kyse ei ole ihmisestä itsestään. Omakuva ei välttämättä mene yhteen yleisen ihmiskuvan kanssa. Se on ehkä tarpeettoman optimistinen, mutta sitä sävyttää myös valheellinen narratiivi, joka on imenyt vaikutteita audiovisuaalisesta viihteestä. Selkeimpänä esimerkkinä jotkut nuoret, jotka apinamaisesti kopioivat amerikkalaisten gangsta-kulttuuria. Toimintaelokuvat ja sankarilliset draamat ovat syövyttäneet lapsen aivoihimme sankarin myytin, ja siihen me samaistumme. Harvoin sama media, joka syöttää meille tätä pajunköyttä, tarjoilee niin tylyä iskua vasten loistavia sisäisiä kasvojamme, kuin elokuva Speak No Evil (2022).

Ohjaaja Christian Tafdrup voitti Bucheonin kansainvälisillä elokuvajuhlilla parhaan ohjaajan palkinnon ja itse elokuva voitti Lissabonin kauhuelokuvafestivaaleilla parhaan filmin palkinnon.

Lyhyesti kertomuksen raamit: yksilapsinen norjalainen pariskunta ystävystyy Italian lomamatkallaan tanskalaisen yksilapsisen pariskunnan kanssa. Yhteystietoja vaihdetaan ja kuukausien päästä norjalaiset matkustavatkin ystäviensä luokse Tanskaan.

Elokuvassa herkutellaan tanskalaisten ja norjalaisten oletetuilla persoonallisuuseroilla. Toiset ovat vapaita, toiset pidättyväisiä. Kun vapaiden elintavat muuttuvat oudommiksi, pidättyväinen pariskunta koittaa peittää inhoreaktionsa.

Häveliäisyyden hegemonia on niin vahva, että kaksinaismoralismi ja tekopyhyys on juurtunut pidättyväisen pariskunnan elämään.

Perinteisistä kauhuelokuvista poiketen kauhun tunnelmaa luova musiikki keskittyy kohtiin, joissa kauhua ei ole. Verta ei juuri lennä, kuten ei psykologisissa jännäreissä yleensäkään. Kaikki perustuu hienovaraiseen vihjaamiseen alla vaanivasta uhasta.

Näyttelijäsuorituksissa ei ole moittimista. Päinvastoin. Kaukana ovat teatterin suuret maneerit. Taitavuuden huomaa siitä, miten näyttelijät näyttelevät aivan tavallisia ihmisiä. Ihmisiä, joissa ei ole draamaa. Tavallisuus on suorastaan pelottavan alastonta. Morten Burianin näyttelemä Björn on niin lempeä ja munaton, että hänet tekisi mieli kuristaa.

Mutta samalla tajusin, että halusin kuristaa itseni. Vertauskuvallisesti. Tunnistin itseni Björnissa, enkä pitänyt ajatuksesta. Sankaruuden tarve on sisäänrakennettu valheellinen narratiivi, joka peittää sen tosiasian, että tositilanteen tullen suuri osa meistä vain alistuu kohtaloonsa. Tämän Speak No Evil näyttää paljaana. Emme ainoastaan kuvittele itseämme keskivertoa paremmiksi kuskeiksi, vaan myös keskivertoa älykkäämmiksi, loogisesti ajattelevammiksi ja rohkeammiksi. Harva kehtaa myöntää, että on ”pelkkä” keskiverto. Individualismin ego ei anna tehdä niin. Jokainen luulee olevansa yksilöllinen.

Miten muuten voisi ollakaan?

Elokuva herättää kysymyksen oikeutetusta väkivallasta. Lopussa kysytään syytä väkivallalle. Syy ei ole vastauksen mukaan pahuus, vaan se, että pahuus sallitaan. Elokuva onnistuu herättämään tunteen, josta ei pidä. Sitä huomaa puolustelevansa pahuutta, vaikka se ei muuksi muutu, vastusti sitä tai ei.

Käsikirjoituksen hienovarainen psykologia on vaikuttavaa. Mieleen jäi kohta, jossa ensin sattuma oli pelastaa tilanteen, mutta sitten uhrit itse sössivät tilanteensa, ja vain miellyttämisen tarpeesta. He eivät kuunnelleet intuitiotaan.

Se oli virhe.

Tarina on tutkielma ihmisluonnon kahdesta eri äärilaidasta, ja vaikka kyseessä on fiktio, elokuva on toteutettu niin uskottavasti, että se menee melkein dokumentista.

TEEMU LAULAJAINEN