Rajattu Suomi

M/S GEORG OTS KULJETTI MATKUSTAJIA HELSINGIN JA TALLINNAN VÄLILLÄ VUOSINA 1980–2000. KANNEN KAHVILA KESÄLLÄ 1987 (KUVA: MUSEOVIRASTO, PARANNELTU)

TAPIO KULMALA

”Voiko puulla olla kurjempaa kohtaloa kuin joutua rajatolpaksi?” pohtii runoilija Jevgeni Jevtušenko kirjassaan Näkymättömät langat. Mutta rajoja nyt vaan on… Suomen valtakunnanrajat ovat veteen piirrettyjä viivoja ja metsään hakattuja aukkoja. Idässä ”raja railona aukeaa”, muissa ilmansuunnissa vesistöjen jäädyttyä railojakin voi ilmaantua satunnaisesti.

Pohjoinen raja Norjaa vastaan on samalla EU:n ulkoraja, joka seurailee paikallisia leveänpuoleisia jokiuomia. Alue on ollut ja on edelleenkin pitkälti Euroopan alkuperäiskansan saamelaisten asuttamaa. Paikallisten ihmisten ja heidän perinteisten elinkeinojensa näkökulmasta ”etelän herrojen” karttoihinsa määrittelemä virallinen valtakunnanraja on ollut korkeintaan hidaste leivän perässä liikkumisessa eikä niinkään este, jota ei saisi ylittää, jos ja kun päivittäinen tarve vaatii. Saamelaisen ylittäessä rajan hän ei astu vieraaseen kulttuuriin eikä joudu opettelemaan vieraita kieliä selvitäkseen arkisten asioidensa hoitamisessa.

Läntisen rajan eli nykyisen EU:n sisärajan takana on Ruotsi, jonka osana Suomikin ehti olla kuutisen sataa vuotta ennen Venäjän kanssa tehtyjä rajajärjestelyjä 1809. Ruotsin vastainen raja on vetinen pitkin matkaa – aluksi jokirajaa pohjoisessa, sitten Pohjanlahti ja Ahvenanmeri, jonka saaret eli Ahvenanmaa on erityinen osa Suomen maaperää. Vuoden 1809 ”diilissä” Ahvenanmaan omistus siirtyi Ruotsilta Venäjälle, joka puolestaan luovutti alueen käytännön hallinnan perustamalleen Suomen Autonomiselle Suuriruhtinaskunnalle. Suomen irtauduttua Venäjästä 1917 kansainvälisen yhteisön avustuksella Ahvenanmaa määriteltiin osaksi uutta itsenäistä Suomea – Tosin Suomen sisällissodan sekavina aikoina kevättalvella 1918 Ahvenanmaa ehti olla muutaman viikon ruotsalaisten hallussa, kunnes saksalaiset hätistivät heidät sieltä sitten pois. Vaikka Ahvenanmaa onkin läntisintä Suomea, löytyy sieltä yllättäen ”vanha venäläinen kaupunki”, nimittäin Maarianhamina, joka on Venäjän keisarin perustama.

Läntisen rajan yli on ollut enemmän tai vähemmän vilkasta liikennettä tuhatkunta vuotta; on käyty hoitamassa hallinnollisia asioita, on ollut työperäistä maahanmuuttoa, tavaraa on liikkunut laillisesti ja laittomasti Nuuskamuikkusten ja muiden matkassa, pakolaisiakin on pukannut rajan yli. Vaikka jokiraja Tornionlaaksossa onkin virallinen valtakunnanraja, niin selkeää kielirajaa siitä ei ole muodostunut, koska joen molemmin puolin on asunut ja asuu edelleenkin suomalaisperäistä meänkielistä väestöä. Ruotsalaisesta Pajalan kunnasta ovat lähtöisin mm. Mikael Niemen romaani ”Populäärimusiikkia Vittulajänkältä” ja Charlotte Kallan hiihtämä olympiakultamitali – eli asioista on puhuttu niiden oikeilla nimillä, ja suksikin luistaa molemmin puolin rajaa.

Eteläisen rajan muodostaa Suomenlahti. Sen takaa löytyy Viron valtio ja Tallinnan kaupunki, jossa Toompean tornit ovat tavoitelleet taivasta jo satoja vuosia. Tuotakin vesirajaa on ylitetty vaihtelevin syin; on pyöritetty mm. pirturallia janoisen pohjoisen kansan tarpeisiin. 1940-luvulla tuolla rajalla elettiin todellisia vaaran vuosia: Suomenlahtea miinoitettiin raskaasti kolmen valtion eli Suomen, Saksan ja Neuvostoliiton toimesta vuosina 1941–44. Tuo vedenalainen ”tappava armeija” käsitti pahimmillaan 60 000 merimiinaa, joiden poistaminen jäi 1944 välirauhansopimuksen perusteella suomalaisten vastuulle. Tuota miinanraivausta jatkettiin useiden purjehduskausien ajan 40-luvun jälkipuoliskolle – siitä huolimatta vielä 50–60-luvuillakin radiosta saattoi tulla kuulutus: ”Ajomiina havaittu siellä ja siellä” – kiinnitysvaijerin katkettua vuosia vanha miina oli pompannut meren syvyyksistä pinnalle. On toki iloisiakin aikoja päästy elämään tuolla eteläisellä rajalla: Georg Ots ja muut laivat ovat kuljetelleet enemmän tai vähemmän janoista kansaa Tallinnaan ja takaisin, ja työmatkaakin on pukannut puolin ja toisin – ja miksei olisi, onhan kyseessä sentään EU:n sisäraja.

Itäinen raja Venäjää vastaan on vaihteeksi EU:n ulkoraja. Raja kulkee valtaosin itäisen Suomen metsiin raivattuna aukkona, Suomenlahden pohjukassa on lyhyt osuus merirajaa. Suomen itsenäistymisen jälkeen ensimmäinen rajasopimus silloisen Neuvosto-Venäjän kanssa saatiin aikaan Tartossa 1920 kuukausia kestäneiden neuvotteluiden jälkeen. Ajanjaksolla 1939–44 Neuvostoliiton vastainen raja siirtyi edestakaisin yhteensä kolme kertaa. Lopputulemana Suomi sai Moskovan välirauhansopimuksessa syyskuussa 1944 likimain saman itärajan, joka Ruotsi-Suomella oli ollut Ruotsin vallan loppupuolella ennen vuotta 1809. Porkkalan vuokra-aluekin palautui Suomelle 1956.

Tarkalleen ottaen rauha Suomen kaikille rajoille palautui 27.4.1945. Tuolloin Suomeen sotaperäisesti muuttaneet saksalaiset joukot poistuivat pohjoisen rajan yli Norjaan. Olemme siten eläneet 75 vuotta sovussa kaikkien naapureidemme kanssa – ainakin sotilaallisesti katsoen. Rauha Suomen rajoilla sinetöitiin 1947 Pariisin Rauhansopimuksella, jonka allekirjoittivat Suomi ja sen sodanaikaiset ”viholliset”, yhteensä 11 valtiota. Niistä keskeisimmät olivat Neuvostoliitto ja Iso-Britannia, eli samat valtiot, joiden edustajista koostui Liittoutuneiden Valvontakomissio 1944–47. Valvontakomission tehtäväksi olivat sodan voittajavaltiot antaneet varmistaa, että Suomi noudattaa syyskuussa 1944 Moskovassa solmitun välirauhansopimuksen ehtoja. Taistelujoukkojen kotiuttamisen lisäksi suomalaisten piti evakuoida 0,4 miljoonaa karjalaista uusien rajojensa sisäpuolelle – tuosta tehtävästä silloinen Suomi selvisi tavalla, josta nykyiset maahanmuuttoviranomaisemme voisivat olla syystäkin kateellisia.

Suomen itäisen rajan rauhan ja turvallisuuden varmistamiseksi pitkällä aikajänteellä solmivat Suomi ja Neuvostoliitto kahdenvälisen YYA-sopimuksen talvella 1948. Neuvostoliiton hajottua Suomi ja Venäjä korvasivat vanhan YYA-sopimuksen ”päivitetyllä” kahdenkeskisellä Naapuruussopimuksella 1992: tuon sopimuksen osapuolet lupaavat pidättäytyä voimatoimista tai niillä uhkaamisesta toisiaan vastaan.

Rajoilla käytävissä sodissa armeijat turvautuvat pääsääntöisesti seuraaviin kolmeen taistelumuotoon: 1) hyökkäys; 2) puolustus; ja 3) viivytys. Kirjoittajan ollessa Reserviupseerikoulussa vuonna 1975 noin 35-vuotinen kapteeni piti meille oppituntia noista taistelumuodoista. Yksi upseerioppilaista esitti kesken oppitunnin kysymyksen: ”Herra kapteeni, miten noiden taistelumuotojen valossa voitaisiin selittää esimerkiksi Talvisodan tapahtumia?” Kapteeni vastasi: ”Suuret armeijat pyrkivät puolustautumaan hyökkäämällä.” Koska muita kysymyksiä ei ollut, kapteeni jatkoi oppituntiaan. RUK:ssa annetun koulutuksen pohjalta pienten armeijoiden tärkein taistelumuoto olisi puolustus: oleva poliittinen ja sotilaallinen tilanne sitten määrittelevät sen, missä kulloinkin kulkee se raja, jota pitäisi puolustaa. Joskus vuosikymmeniä sitten kerrotaan Suomen silloisen sodanjohdon todenneen: ”Vienanmerestä Laatokkaan me piirrämme miekalla rajan.” Aseistuksen kehityksen myötä miekan paikalle ovat tulleet Hornet-hävittäjät ja niiden mahdolliset seuraajat.

Sotilasliitto Nato on lähtökohtaisesti puolustusliitto. Viime vuosina monet Suomen poliitikot, mm. Alexander Stubb, ovat todenneet, että yhteenkään Nato-maahan ei ole hyökätty. Yksi johtopäätös olisi siten se, että Nato-maat eivät ole joutuneet käymään puolustussotaa. Toisaalta Nato-maat ovat sotineet ja sotivat edelleenkin monissa kohteissa Nato-maiden rajojen ulkopuolella – taisteluiden pitkittyminen antaa viitteitä siitä, että kyseessä olisivat viivytyssodat…

Viimeaikaisessa poliittisessa keskustelussa YYA-sopimukseen kriittisesti suhtautuneet ovat alkaneet kutsua sodanjälkeistä rauhan jaksoa ”suomettumisen” ajaksi. Anti-suomettumista on edistetty aktiivisesti visioimalla erilaisia sotilasliitto Naton ympärille rakennettuja optioita, joista pisimmälle viety tarkoittaisi täyttä Nato-jäsenyyttä. Suomalaisten keskuudessa suoritetut mielipidetiedustelut ajanjaksolla 2000–2020 ovat antaneet viitteitä, että Nato-jäsenyyden kannatus olisi 20 % luokkaa. Silloin vallitsevassa tilanteessa natomyönteistenkin on ollut tyytyminen järjestämään Suomen alueella sotaharjoituksia, joissa on mukana Nato-maiden joukkoja. Suomen valtion ja puolustusvoimien johdossa olevat muutamat vaikutusvaltaiset henkilöt olivat tulleet siihen tulokseen, että pelkät sotaharjoitukset eivät anna Nato-joukoille riittävää valmiutta toimia Pohjolan alueella. Niinpä ko. henkilöt laativat Naton kanssa 2014 asiakirjan, jota on julkisuudessa kutsuttu ”isäntämaasopimukseksi”. Asiakirja antaa Nato-maiden joukoille kriisitilanteissa oikeuden käyttää Suomen maa-aluetta, ilmatilaa ja satamia omiin operaatioihinsa. Ko. asiakirjan allekirjoitti 4.9.2014 Suomen puolesta puolustusvoimain silloinen komentaja Jarmo Lindberg. Tuo asiakirja ei ennen allekirjoitusta ollut käynyt eduskunnan käsittelyssä ja hyväksyttävänä, toisin kuin YYA-sopimus aikoinaan, eikä sillä näin ollen ole virallisen valtiosopimuksen statusta, olkoonkin että allekirjoitustilaisuudessa paikalla olleet henkilöt, eli silloinen presidentti ja ulkoministeri, pitivät sitä ”poliittisesti velvoittavana”.

Mediassa ja somessa käydyissä puolustus- ja turvallisuuspoliittisissa keskusteluissa on nähtävissä, että natomieliset eli ”natottajat” pitävät ”suomettuneita” itään päin rähmällään olevina. Vastaavasti suomettumisen aikaan positiivisesti suhtautuvat kutsuvat natottajia ”Uraliin menijöiksi” – eli itään päin näyttäisi olevan rintamasuunta näilläkin. Oleva tilanne vuonna 2021 oli kuitenkin edelleen sellainen, että venäläiset matkustivat Suomeen ostoksille, työmatkoille ja lomailemaan – ja suomalaiset tekivät samoin vastakkaiseen suuntaan. Ja muillakin Suomen rajoilla on ollut nähtävissä vastaavanlaista liikehdintää, jota koronapandemia tosin on hieman jarrutellut – muuten hyvä näin.

Pohjoinen napapiiri kietoo Suomi-neidon syleilyynsä noin rinnankorkeudelta – eli viileänpuoleisissa oloissa elävät suomalaiset. Kansakoulun karttakirja kertoo, että Tukholma on idempänä kuin itäeurooppalainen Prahan kaupunki. Rajanaapuristaan ”Sveedenistä” itään sijaitsevan tasavallan presidentti sanoo Suomen olevan ”osa länttä” – eli valtakunnallisen päättäjän ajatuksissa hänen edustamansa valtio on ikään kuin siirtynyt maantieteellisiltä sijoiltaan rajoineen kaikkineen… Suomen nykyrajoihin liittyy vielä eräs toinenkin erityispiirre: vuoden 2020 aikana käydyissä poliittisissa keskusteluissa on ilmennyt, että Suomella näyttää olevan etärajapiste al Holin leirillä Syyriassa. Sijainnista johtuen tuon kohteen Suomeen suuntautuvan rajaliikenteen hoito on ollut ulkoministeriön ja erityisesti Sanna Marinin hallituksen ulkoministerin vastuulla.

TAPIO KULMALA

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Uusimmat julkaisut

Kaukainen muisto ystävästä

ANNI KANNIAINEN Kaukainen muisto ystävästä säilyy sydämessä / laatikkoon sen nimen sulkee / kolmanteen sydänkammioon. […]

Kaksi rantaa – Два берега

RUSLAN VESTERINEN Kaksi rantaa, joki niiden välissä… / Kaksi rantaa, niiden välissä ohut jääkerros, / Vesi juoksee, mutta jää seisoo. / Jää on päällä ja vesi pohjassa. / Jäällä on kalastajia, vedessä karppeja. […]

Storms – Tormentas

MARGARITA VULGARE I was born to endure these kinds of storms / Though it’s something I never asked for / I wish I could dance under the lightnings / But I’m not that kind of gal / Not at all […]

Öljytie

ANNI KANNIAINEN Kuljen öljyteitä / tuhokoneidensa melutessa / tässä muovikaupungissa / vaivoin osaan hengittää / He kehystävät tuhonsa / ja peittävät sen kimalteella / säveltävät profetian / lopun oopperan, / se toteen käy. […]

Lataa…

Something went wrong. Please refresh the page and/or try again.

Create a website or blog at WordPress.com

%d bloggaajaa tykkää tästä: