MEIJU LÖPPÖNEN

Aattoaamuna vitkuttelin sängyssä laskemalla makuuhuoneen kattolistojen hilseileviä maaliläikkiä. Tärkeän laskutoimitukseni keskeytti sieraimiin leijaileva katku. Puhalsin katkua kattoon. Voi hemmetin hemmetti! Nyt olisi kipitettävä keittiöön ennen kuin torppa kärähtää. Avasin uunin luukun, nostin läskin pöydälle ja huidoin paksua savua. Revin hiuksiani, kun palohälyttimen kiljunta halkaisi pään. Joulun kohtalo sinetöityi kertalaakista.

Virttyneet mammakalsarit liehuivat tutisevien pakaroideni ympärillä, kun riensin eteiseen, vedin tuulipuvun ruhoni peitteeksi ja työnsin paljaat jalkani nilkkureihin. Pian kaahasin kylänraittia pitkin ja häiritsin naapureiden joulurauhaa koslani rikkinäisellä pakoputkella. Syöksyin kaupan pihaan ja reuhdoin ostoskärryt suoraan kinkkuosastolle. Hyllyt loistivat tyhjyyttään. Kelmeässä valossa loikoileva valmiskinkku oksetti, mutta en pystynyt parempaan.

Kotipihassa Pyry kökötti rappusilla ja tukehtui itkuunsa. Räkä valui nenästä, haalarit roikkuivat puoliksi päällä ja toinen kenkä löytyi kolmen metrin päästä. Koppasin itkevän pojan sisälle ja yllätin lapamadon sohvalta: – Lasse, haloo! Miksi Pyry itkee ulkona?

– Mä käskin sen mennä ulos leikkimään. Eikös raitis ilma tee hyvää? Se ei vissiin menny ihan nappiin.

– Ei näköjään joo. Tässä huushollissa tarvitaan lapsenvahti sekä isälle että pojalle. Olisit kolannut tota pihaa ees vähän.

– Älä viitti aina nalkuttaa.

* * *

Jouluruokaa syötiin naamat nurinpäin. Valmiskinkku narskui hampaissa. Haarukat kirskuivat lautasia vasten. Raskas tunnelma leijui keittiössä maailmanlopun tavoin. Oli sentään jouluaatto. Lasse leikkasi veitsellä matalaa tunnelmaa: – Meidän pitäis käydä äidin luona.

– Niin vissiin. En malta odottaa, mitä se vittuilun Suomen mestari on taas keksinyt.

– No joo… Raija ei tunnetusti oo mikään helppo ihminen, mutta yritetään nyt kuitenkin.

Jouluaterian jälkeen etsin sopivaa päällepantavaa. Rekin perältä löytynyt viimevuotinen joulumekko oli kuin kolme numeroa liian pieni verkko joulukinkun ympärillä. Silava tursusi joka välistä. Eihän minun olisi tarvinnut sikaa ostaa. Sellainen löytyi jo omasta takaa.

Seuraavaksi hyppäsimme ruosteen koristelemaan farmariin. Lasse jyräytti auton käymään ja nitkutti liikkeelle. Pohja harasi hankeen. Tartuin katosta roikkuvaan kauhukahvaan, kun käännyimme tielle kohti anoppilaa. Autoradio puski joululauluja rengasmelun takaa. En kestänyt sitä: – Musta Chris Rean ”Road to Hell” olis tähän hetkeen paljon osuvampi.

Lasse nauroi ja polki kaasua.

Takapenkiltä huudettiin: – Koska me ollaan perillä?

* * *

Lasse kurvasi pihaan ja mittaili auton tasan kahden metrin päähän puuvajan seinästä. Niin puhelimessa oli sovittu, eikä hän yllyttänyt hullua. Ulko-ovi oli pudota saranoiltaan, kun Raija pamahti terassille kädet puuskassa. Tutuksi käynyttä pistävää katsetta varjostivat melkein mustat, mutta jo ohueksi käyneet kulmakarvat.

– Tulitteha työ! Mis työ oikein viivyitte? Jäiks Minna taas kupajamaa johokii? Hää kyl ossaa ees kelloo. 

Harpoin Lassen vierellä pää painuksissa. Odotin viimeistä tuomiotani. Pyry pomppi jalanjäljissäni ja nakkeli lelua käsissään.

Kahvipöydässä piirsin peukalon kynnellä viivoja pöydän elähtäneeseen lakkapintaan. Kuuntelin, miten Lasse ryki kurkkuaan seinäkellon tikityksen tahtiin. Raija katkaisi hiljaisuuden: – Lasse, siu veljeis on nykysellää niit poikii.

– Ai… siis… homo? Ei se mulle kertonut.

– Mie sain sen iha rysä pält kii. Pussail kakslahkeise kans. Sil o nykysellää sormuskii.

– Aha… No, ei kai siinä mitään. Jos on onnellinen noin.

– Kuule. Mie oon miettint, et oot siekii niit semmossii poikii? Ku mie oon saant vaa yhe lapselapse, mut oisinha mie halunnu enemmänkin. Jos teil onkii senmone kulissiliitto, ku sie oot tommosen Minnan valkannu?

– No, ei kai nyt saatana jonkun homoliitto ole syyllinen siihen, että meillä on vain yksi lapsi! Kaikkea ei saa, mitä haluaa!

Joulupöydän konflikti oli valmis. Lasse iski nyrkin pöytään, paiskasi tuolin sivuun ja jatkoi eteiseen huutaen: – Tulkaa, jos tuutte. Mä lähden nyt helvettiin täältä. Vai olinko mä siellä jo?

Pälyilin vuoroin Raijaa ja alahuuli pitkällä nököttävää Pyryä. Pyyhin suun lautasliinaan ja taittelin sen tassin päälle.

– Kiitos kahvista. Jos me nyt sitten tästä…

Tartuin Pyryä kädestä ja talutin pojan ovelle. Raija tuijotti eteensä sanomatta sanaakaan.

* * *

Kotipihassa leijui hiljaisuuden verho. Laahustimme puhki poljettua hankea pitkin ovelle. Kiristynyt pakkanen sai äänet kuulostamaan kovemmilta.

Lasse oli korkannut konjakkipullon sillä välin, kun peittelin Pyryn nukkumaan. Hän napsutteli sormia ja hyräili posket punaisina. Kaappasi minut hikiseen kainaloonsa ja käpälöi kansallispuvun taskuja, joita kutsuin joskus rinnoiksi.

– Mitäs meidän mamma? Onks meillä yhtään joulupiparia?

– Ihan kuule keittiöstä voit käydä hakemassa. Siellä on piparin tuoksua vaikka muille jakaa.

– Älä oo niin kireä. Mä voin vähän rentouttaa sua.

Lasse paineli aristavia epäkkäitä kuin yrittäisi puristaa ilmat pihalle. Lopulta kömpelöt kädet tutkivat kaiken. Mittari tuli täyteen: – Mä meen nyt nukkumaan.

Rymistelin makkariin ja vedin oven kiinni perässäni.

Otin seinästä tukea, kun väistelin pimeässä vaatekasoja, pudotin housut nilkkoihin, nappasin sukat jaloista ja heitin paidan kasan jatkeeksi. Kaaduin sänkyyn, vedin peiton päälle ja hengitin syvään. Pyörittelin ohimoita ja lupasin puoliääneen: – Mä annan selkäsaunan seuraavalle, joka kehtaa laulaa ”Oi, jospa ihmisellä ois joulu ainainen”.

MEIJU LÖPPÖNEN