Heikkomielinen

KUVA: ROSIE SUN / UNSPLASH

LAURA ROSTEN

En tunkisi koskaan tällä tavalla vieraan tupaan, mutta uskaltaudun saunan eteiseen hätäpäissäni. Raunistulan parantaja lämmittää vettä saunassa.

”Kuka uskaltaa”, hän tervehtii minua matalalla, epäselvällä äänellään.

”Intoa etsin”, soperran hädissäni. ”Hän on kadonnut.”

”Täältä et tyttö löydä veljeäsi”, parantaja vastaa tullen löylyhuoneesta pois. ”Noh, voi sinua. Olet kuin aaveen kohdannut”, hän toteaa nähdessään minut. Lienen kalvennut säntäillessäni pihapiirissä.

”Hän on lähtenyt. En tiedä minne”, saan ulos suustani.

”Honoluluunko?” parantaja naurahtaa.

Ei kai Into porttolaan menisi, tuohon punaiseen rakennukseen mäen päällä, jossa paremmatkin herrat juoksevat alati. Tulevat kaupungista tänne porvarillisista kodeistaan unohtaen isämeidät ja pikkurouvansa, lapsista puhumattakaan.

”Kyllä hän löytyy pienokaiseni, tulee kotiin illan tullen”, parantaja on tietävinään varmaksi.

”Mutta ei hän yleensä…”, aloitan. Niin, mitä hän ei yleensä? Käyttäydy omituisesti? Pode jonkinlaista sielullista poikkeusta, heilu heikkomielisenä täällä päivät pääksytysten?

”Toivotaan, mutta mitä jos hän ei palaa jo pian? Leipomon rouva odottaa häntä heti aamusta. Sanovat, että Rostenska on tiukka työnantaja, heittänyt kengälläkin toista leipuria, kun laiskana piti.”

”Älä sinä sitä murhetu, tyttökulta!” Parantaja ottaa vihdan kätösiinsä eteiskammarin puolelta ja palaa patansa ääreen hiljaa mutisten, jotakin loitsua kenties. Koitti valkean saada syttymään sillä, puheellaan ja kätten heilautuksillaan. Vaiko jotain muuta siinä kenties manasi?

En ehtinyt sydän syrjällään enempiä haastaa. Palaan asumukseemme pihan toiselle puolelle, puutalon päätyyn. Asutimme kahta huonetta, Into kamarissa ensin morsiamensa kanssa ja sitten yksin, minä pienen tuvan puolella laverissa. Tämän olivat vanhemmat jättäneet, enempää emme olleet kokoon saaneet elämässä.

Tarkistan vaatteita vielä kertaalleen. Kengät ja päällystakki olivat kadonneet, ja Into kenties niiden muassa. Mutta minne? Ei yleensä sanatta kadonnut yön selkään. Tiesin kaikki ajat valvovana, että siellä se kuorsasi asunnon perukoilla, ei käynyt yöjuoksuilla eikä muutoinkaan kotoa paljon poistunut. Luki Sosialistin työpäivän aterian päätteeksi ja huvitti itseään milloin milläkin kirjoituksella. Näki painajaisia, valveilla ja unessa. Kuumeinen mieli ei antanut sotaa anteeksi. Mitä niitä nyt enää, minä mietin.

Levottomana lähden kulkemaan joen rantaa pitkin aina Barkerin tehtaan – työni – ohitse kohti Koroista. Vähäjoessa vesi oli lähes seisahtunut: joskus siinä uimme, nyt tosin syksyn hyinen ilta laskeutui ja kesän kuumuus oli väistynyt. Vilvoittavaa vettä ei enää kaivattu.

Päädyn ajatuksissani, huomaamattani metsikölle niemen kaivauksia ja vanhaa hautuumaata lähellä. Tännekö Intokin oli kulkenut? Jokin vetää puiden lomassa puoleensa.

Muistan kielletyn loitsun siinä seisoskellessani:

Salon herra, maan isäntä,
Kaunis kankahan eläjä,
Tule sanani kuulemahan,
Orpoa opettamahan,
Turvatonta turvimahan,
Tule jalan käytävälle,
Kahen silmän nähtävälle.

Olisi pitänyt uhrata kolme hopeaa ja kumartaa yhtä monasti metsänväen apua saadakseen tuolla loitsulla. Hopeaa ei ollut. Niiaan paremman puutteessa, mutta enpä tiedä auttaako tuokaan veljeni löytämisessä.

Syvemmälle metsikköön käy tieni. Silmäni hädin tuskin erottavat mitään hämärissä. On pilvinen yö, ei kuukaan juuri valaissut näitä tienoita. Sydämeni pysähtyy, askeleet loppuvat niille sijoilleen. Erotan puiden välistä Into-veikkani polvillaan ojan edessä. Mitä ihmettä hän siellä? Voima palaa jalkoihin, väki vähäiseen sieluuni. Otan muutaman juoksuaskeleen. Risut rasahtelevat kenkieni alla.

”Into!” Huudahdan. Veli kääntyy puoleeni, on kuin ei tunnistaisi ensin. Sitten nousee seisaalleen. Hämärässä näen ojan pohjalla kettuvainaan, jonka ruumista on joku jo syönyt.

”Vaikene”, Into tiuskaisee hampaidensa välistä.

”Mutta mitä sinä…”, saan kuiskattua ja tarraan häneen kiinni. Eivät ne voisi sulkea laitokseen häntä: mihin kadotukseen minä joutuisinkaan, jos veli vietäisiin pois? Heikkomielinenhän se oli, sitä ei käynyt kieltäminen. Mutta töissäkin kävi, vaikka kotona olikin kummallinen. Eihän ne voineet.

”Katso tätä lahtarin ruumista, jonka löysin”, Into viitoittaa kettua kohden.

”Into, eläinpahanenhan se vain”, minä hämmennyn. Mitä se nyt näkee? Omiaan?

”Tule, mennään kotiin”, saan veljeni mukaan tarraamalla tiukasti kädestä.

”Niin, kotiin”, Into sopertaa. ”Mennään vaan.”

LAURA ROSTEN

Kirjoittaja on turkulaislähtöinen, maailmalla viihtynyt ja kotikaupunkiinsa palannut moniosaaja, joka on tehnyt uraa viestinnän ja verotuksen parissa. Tällä hetkellä hän kirjoittaa aktiivisesti kirjallisuuslehti Lumoojaan, Kulttuurivihkoihin ja muihin julkaisuihin. Hänen englanninkielisiä novellejaan on julkaistu maailmalla. Hän on myös työstänyt esikoisromaaniaan Turun kaupungin myöntämän apurahan turvin.

Yksi vastaus

  1. lea rosten avatar
    lea rosten

    voi laura olipa ihana lukea,en tiedä muistatko isäni nimi on Into.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Uusimmat julkaisut

Kaukainen muisto ystävästä

ANNI KANNIAINEN Kaukainen muisto ystävästä säilyy sydämessä / laatikkoon sen nimen sulkee / kolmanteen sydänkammioon. […]

Kaksi rantaa – Два берега

RUSLAN VESTERINEN Kaksi rantaa, joki niiden välissä… / Kaksi rantaa, niiden välissä ohut jääkerros, / Vesi juoksee, mutta jää seisoo. / Jää on päällä ja vesi pohjassa. / Jäällä on kalastajia, vedessä karppeja. […]

Storms – Tormentas

MARGARITA VULGARE I was born to endure these kinds of storms / Though it’s something I never asked for / I wish I could dance under the lightnings / But I’m not that kind of gal / Not at all […]

Öljytie

ANNI KANNIAINEN Kuljen öljyteitä / tuhokoneidensa melutessa / tässä muovikaupungissa / vaivoin osaan hengittää / He kehystävät tuhonsa / ja peittävät sen kimalteella / säveltävät profetian / lopun oopperan, / se toteen käy. […]

Lataa…

Something went wrong. Please refresh the page and/or try again.

Create a website or blog at WordPress.com

%d bloggaajaa tykkää tästä: