EINARI RITARI

Suomessa suuren kaupungin laitamilla oli jo useiden vuosisatojen ajan kasvanut mahtava tammi. Sen ympärillä seisoi muitakin puita, ja lähimailla sijaitsi kaksikerroksisia puutaloja, joiden puutarhoissa kasvoi omenapuiden ohella mustaherukka-, karviaismarja- ja vadelmapensaita sekä monenlaisia kukkasia.

Koitti kevät, mutta mahtava tammi uinui eikä ajatellutkaan heräämistä. Vuosisatojen mittaan kertyneestä kokemuksesta se näet tiesi, että joillakin puilla, kuten pihlajalla ja eritoten puutarhoissa kasvavilla puilla, oli tapana herätä varhain, mikä sai aikaan sen, että lämmin kevät ja auringonpaiste tekivät niistä huonomuistisia ja ne alkoivat kukkia. Kevään lämpö oli kuitenkin petollista, ja pohjatuulen kylmä henkäys jäädytti puhjenneet kukkaset puiden oksille, niin että koko tulevan kesän ajan puut pysyivät paljasoksaisina, eivätkä ne syksyllä kantaneet omenoita eivätkä pihlajanmarjoja.

Lähimpänä tammea kasvoi ohutrunkoinen tuomi, joka kukki ensimmäisenä keväällä ja houkutteli tuoksullaan lämpimistä maista palaavia lintuja. Eteläisistä maista saapuvat linnut lepäsivät pitkän lennon jälkeen mahtavan tammen oksilla ja yrittivät herättää sitä riemukkaalla laulullaan.

Edellisen vuoden kuivuneet, ruskeat lehdet riippuivat mahtavan tammen oksilla odottamassa, että se heräisi ja ravistaisi ne maahan ja että niiden tilalle versoisi tuoreita, vihreitä lehtiä. Tammi uinui kuitenkin yhä talviuntaan eikä kiinnittänyt ollenkaan huomiota kevätpöhinään, joka sen ympärillä oli meneillään. Vasta kun heränneet kastemadot liikahtivat nukkuvan tammen alla ja alkoivat kutittaa sen juuria, tammi heräsi ja ravisteli mahtavia oksiaan niin, että edellisen vuoden kuivuneet, lakastuneet lehdet putoilivat maahan sen ympärillä. Mahtava tammi ryhtyi intohimoisesti juomaan elämäntuovia nesteitä juuristonsa alta, ja tuoreita, vihreitä lehtiä ilmestyi sen jokaiseen oksaan.

Sellaisessa ympäristössä mahtava tammi kasvoi useiden vuosisatojen ajan, kunnes yhtenä vuonna eräs nuori perhe, Jussi Mäntymetsä ja hänen Anita-vaimonsa, alkoi rakentaa sen lähistölle kaksikerroksista puutaloa. Mahtava tammi ymmärsi, että sen elämässä oli koittamassa uudenlainen ajanjakso ihmisten parissa, mutta sitä sen oli vaikeaa ennalta arvata, millainen siitä tulisi.

Alkuun ihmisnaapurit eivät aiheuttaneet muutoksia mahtavan tammen elämässä, mutta sitten nuori aviopari sai poikalapsen, Anteron. Kaksi vuotta myöhemmin syntyi myös tyttölapsi Elina.

Yhtenä kesäpäivänä talon nuori isäntä Jussi Mäntymetsä lähestyi mahtavaa tammea ja katseli sen oksia pitkän tovin, jonka jälkeen hän meni takaisin kotiinsa. Palatessaan mahtavan tammen luo hänellä oli mukanaan kevyet alumiinitikkaat ja kaksi keinua lapsille.

Talon nuori isäntä Jussi asetti alumiinitikkaat nojaamaan tammen runkoa vasten, kiipesi ylös niitä pitkin puun alaoksien sekaan ja kiinnitti molemmat köysikeinut sen alimpaan, paksuun oksaan. Sen tehtyään hän laskeutui tikapuita pitkin maan kamaralle ja yritti nähdä, pysyivätkö lastenkeinut hyvin kiinni tammen alaoksassa. Varmistettuaan, että keinut oli tiukasti kiinnitetty, hän iloitsi siitä, että hänen lapsensa voisivat nyt keinua lastenkeinussa ja viettää aikaa raittiissa ilmassa.

Pienokaisten käydessä keinumaan mahtava tammi tajusi, että sen hiljaiselo oli ohitse. Aluksi se ei ollut tästä huolissaan, sillä pienet lapset saivat sen paksun alaoksan huojumaan ainoastaan hiukan.

Vuodet vierivät, ja lapset kasvoivat ja kävivät painavammiksi. Joka vuosi mahtava tammi tunsi, että sen alimpaan oksaan, joka oli taipunut lasten keinumisesta, sattui enemmän ja enemmän. Sitä alkoi kaduttaa, että sen oksat olivat liian voimakkaat eivätkä niin heiveröiset kuin muiden puiden, kuten haavan ja poppelin, jotka nopeasti katkesivat kevyenkin painon vaikutuksesta.

Vuosi vuodelta mahtavan tammen kävi yhä kivuliaammaksi kantaa lasten alati lisääntyvää painoa. Sen paksu oksa taipui tavallista alemmas, muttei kuitenkaan murtunut. Kovan kivun edessä mahtava tammi pysyi lujana ja odotti iltaa, jolloin lapset jättäisivät sen rauhaan.

Lapset keinuivat lastenkeinuissaan eivätkä huomanneet lainkaan, että keinumisen vaikutuksesta mahtavan tammen alaoksaan sen juuret ja hermot alkoivat löystyä ja sen oksilla alkoi kasvaa yhä vähemmän ja vähemmän tammenterhoja.

Eräänä vuonna, kun kesä oli lopuillaan ja ilma aurinkoinen, tyttö Elina lähestyi mahtavaa tammea ja havaitsi, että sen alimmasta oksasta valui lastenkeinuihin kyyneleitä. Ensin Elina ei ymmärtänyt, mitä mahtavalle tammelle oli tapahtumassa, mutta katsoessaan tarkemmin hän näki, että tammen juuret olivat kuivuneet, ja tajusi, että mahtava tammi teki kuolemaa.

Elina juoksi kotiin, aukaisi suureen huoneeseen johtavan oven ja tokaisi sohvalla istuville vanhemmilleen: ”Isä ja äiti, äkkiä tammemme luokse! Se tekee kuolemaa!”

”Mitä oikein väität, tytär? Tammet eivät kuole, vaan elävät vuosisatoja!” Elinan isä väitti.

”Mutta me olemme tuhonneet meidän mahtavan tammemme lastenkeinuilla”, tytär Elina vastasi. ”Isä ja äiti, mennään pihalle, niin näette itse, että tammemme on kuolemaisillaan!”

Isä Jussi ja äiti Anita olivat olleet niin kiireisiä kasvattaessaan lapsiaan viimeksi kuluneiden vuosien ajan, etteivät he olleet kiinnittäneet huomiota mahtavaan tammeen, joka heidän talonsa vieressä kasvoi. Nyt lähestyessään kuolevaa tammea Elina-tyttärensä kanssa he näkivät lastenkeinut, joille tipahteli kyyneleitä mahtavan, kuivuvan tammen alaoksasta. Perheen isä ymmärsi, että jo usean vuoden ajan lastenkeinut olivat löystyttäneet mahtavan tammen kaikkia juuria ja hermoja ja että puu oli keinujen takia menehtynyt.

Tytär Elina meni mahtavan tammen luokse, halasi sen kuivaa runkoa ja sanoi itkien: ”Anna meille anteeksi, mahtava tammi! Me olemme tuhonneet sinut, mutta minä lupaan, että syksyllä tulen keräämään jokaisen jäljellä olevan, maahan pudonneen tammenterhosi ja istutan ne uuteen paikkaan. Ja minä lupaan, ettei koskaan enää kukaan sukulaisistamme tai ystävistämme ripusta lastenkeinua yhdenkään kasvavan puun oksille!”

Perheen isä Jussi, joka oli lihonut kuluneiden vuosien varrella, meni kotiin ja palasi alumiinitikkaiden kanssa. Hän asetti tikkaat kuolevan tammen runkoa vasten, kiipesi ylös niitä pitkin puun alaoksien sekaan ja irrotti lastenkeinut. Sen jälkeen hän laskeutui tikkaita pitkin maan kamaralle ja vei kummankin keinun alumiinitikkaiden kanssa kotiin. Isä Jussi piti itseään syypäänä tammen kuolemaan, sillä juuri hän oli vuosia aiemmin ripustanut lastenkeinut sen alaoksaan ajattelematta silloin lainkaan seuraamusta, että ne voisivat koitua tammen kohtaloksi.

Saapui syksy, ja monet kesävihannat lehtipuut peittyivät kultaiseen lehvistöön, mutta mahtava, menehtynyt tammi seisoi paljasoksaisena ja lehdettömänä ollen epätavallinen näky. Kaikki sen ympärillä kasvavat puut huomasivat, että se oli kuollut ja että lastenkeinut olivat sen tuhonneet.

Syksyllä tyttö Elina poimi mahtavan tammen alta sen viimeiset tammenterhot, jotka olivat pudonneet maahan, ja istutti ne avaralle metsäaukealle lähelle taloa.

Talven tultua ja mentyä koitti kevät, ja mahtavan tammen kuollut, paljas runko seisoi muistomerkin tapaan kesävihantien puiden keskellä, jotka kukkivat talven jälkeen vihreisiin lehtiin verhoutuneina. Perheen isä Jussi ei voinut sietää kuivuneen tammen masentavaa näkyä vaan teki siitä selvää sahallaan.

Seuraavana keväänä tyttö Elina kaivoi tutusta metsästä nuoren tammen taimen ja istutti sen saman paikan viereen, jossa mahtava tammi oli aiemmin kasvanut. Hän hoiti nuorta tammea koko kesän, ja nuori tammi vahvistui ja juurtui hyvin uuteen paikkaan ja tutustui kaikkiin naapuripuihinsa. Ne puolestaan iloitsivat nuoresta tammesta tietäen, että se tulisi elämään siinä paikassa pidempään kuin yksikään niistä.

2018–2021

EINARI RITARI

Tarina on suomennos alun perin venäjäksi julkaistusta kertomuksesta Дубовые качели, joka on luettavissa täällä.