JULIUS JÄRVENSIVU

Prologi

Elettiin vuotta 1909 Håkansbölen kartanon tienoilla Vantaalla. Kartanossa asui vaikutusvaltainen Datschoffin suku, joka oli tullut tunnetuksi vaatetusalalla, varsinkin mittatilauspukujensa ansiosta. Datschoffien luona asui myös orvoksi jäänyt 14-vuotias tyttö Gertrud von Essen, jota suomenkielinen palvelusväki ja muut kyläläiset kutsuivat Kertuksi. Kertulla oli takanaan puistattava lapsuus: lapsuudenkoti oli palanut tuhopoltossa hänen ollessa kaksivuotias. Syyllisiä etsittiin yhä, mutta luultavasti tekijä piili läheisissä. Kaikki vanhemmat sisarukset eivät selvinneet synnytyksessä.

Gertrud erottautui muista tytöistä näkyvästi: hänen oranssin sävyiset hiukset leijuivat vapaana, hänen ihonsa oli kalmankalpea ja vaatteet kuin kiertolaisilta saatuja. Hänet nähdessään muut havahtuivat ja itseään puolustettuaan pakenivat.

Kartanossa asuivat Kertun lisäksi hänen isäpuolensa Lorenz Datschoff vaimonsa ja tyttärensä kanssa, kotiopettaja Miisa ja sisäköt – kotiopettaja siksi, että Kerttu oli opinnoissaan toisia jäljessä. Osin asiaan vaikutti kuitenkin Lorenzin ajatusmaailma kotiopetuksen puolesta.

Mutta mistä Kerttu oikeastaan sai vampyyriset voimansa? Eihän suvussa ollut tunnetusti muita verenimijöitä. Se tapahtuikin vasta yhtenä yönä, kun hän oli hereillä ja rotta puraisi häntä. Ensin hän ei tuntenut mitään vaikutusta. Kului muutama yö ja hänen vampyyriset voimansa heräsivät. Nyt hän pystyi muuttumaan rotaksi ja sumuksi. Hän pystyi imemään syntisten kuolevaisten verta!

Koska Kerttu ei käynyt normaalia koulua, nukkui hän hyvin pitkään ruumisarkussaan. Kooltaan ruumisarkku oli häntä paljon suurempi, veistetty luultavasti aikuiselle miehelle. Muutoin tyttö vietti vapaa-aikansa viulunsoiton sekä lukemisen parissa.

Se kammottava yö, jolloin Kerttuli sai ensimmäisen uhrinsa

Silloin Kerttuli käveli Håkansböleä pitkin poikin. Oli keskiyö. Taivaalla loisti täysikuu, eikä yhtään tähteä. Ilma tuntui viileältä, ihan kuin pakkasukko olisi saapunut. Tienoolla näkyi vain harva yksinäinen ihmissielu. Kiertolainen ruskeassa kaavussaan erottui edukseen, ja Kerttuli lähti seuraamaan häntä. Askel askeleelta hän vakuuttui muukalaisen pahoista aikeista.

”Miten kehtaat liikuskella täysikuun aikaan, sinä kurja!” tiuski Kerttuli.

”Ole huoleti. Minä vain etsin majapaikkaa jonne asettautuisin”, selitti kiertolainen. Gertrud silmäili häntä edelleen hyvin epäluuloisena. Ehkä hän kuitenkin oli tuhopolttaja, kukaties?

”No, kerro itsestäsi!” Kerttuli huusi kiertolaiselle ja yritti käydä tämän kimppuun.

”Hyvä on. Nimeni on Klaus. Olen leskimies ja minut on ryöstetty perin pohjin. Minulla ei enää ole mitään menetettävää…”

Aluksi Kerttuli vilkuili miestä epäileväisenä, mutta ymmärsi sitten yskän. “Voit tulla mukaani, vieras. Pääset luokseni kylään”, hän vastasi. Niin he kävelivät kohti Håkansbölen kartanoa verkkaisesti. Muukalainen laahusti Kerttulin perässä pidättäen hengitystään. Hänellä oli mukanaan arvokas kävelykeppi. Tuuli oli hyvin lempeä. Ei ristin sielua lähettyvissä.

Yhtäkkiä kävi muukalainen käsiksi Kerttuliin. Miten iljettävää! ajatteli Kerttuli. Ja odottamatta puraisi hän muukalaista käsivarresta, iskien hampaat niin syvällä kuin voi.

”Tulet vielä kärsimään, saasta!” Mies vaikeroi ja huusi apua, mutta turhaan. Oli jo liian myöhäistä. Vampyyrin kirous oli langennut hänen yllensä. Uusi aikakausi oli saanut alkunsa!

Unessaan Kerttuli tapasi vanhempansa – ihan kuin tuhopolttoa ei olisi koskaan tapahtunutkaan!

”M-mutta kuinka?”

”Voi Gertrud-rakas, ei meidän sielumme taikka muistomme häviä maailmasta kuuna päivänä!” tokaisi hänen isänsä ja nauroi. ”Tiedät varmaan, että välitämme sinusta, mikä sinusta tuleekin.”

Noin sata vuotta myöhemmin

Sakke herää aamuyöllä noin kello 4:15 selittämättömään painajaiseen. Unessa verta näkyi ympärillä ja häntä kohti käveli nuori tyttö, joka ojensi kätensä. Sakke asuu yksin Liinakkokujalla lähellä Hakunilan ostoskeskusta. Hän lähtee vaeltelemaan ostoskeskuksen liepeille. Nälkä. Unettomat yöt. Pahoinvointi. Kaikki ei ole nyt raiteillaan.

Hetken mielijohteesta Sakke päättää mennä tutkimaan Håkansbölen kartanoa. Urbex eli Urban exploration on hänellä tuttua jo lukioajoista, kun eräs luokkakaveri houkutteli hänet mukaan. Yksin Sakella ei kuitenkaan ole ollut riittävästi rohkeutta moiseen. Kerättyään riittävästi rohkeutta lähtee hän kävelemään kartanolle mukanaan taskulamppu ja Kodakin järjestelmäkamera. Eteinen näyttää hienostuneelta entisajan patinassaan. Kuninkaallisten vieraiden läsnäolon voi aistia vieläkin. Ei täällä mitään kiinnostavaa näy, pohtii Sakke. Mutta sitten häntä kohti lähestyy teini-ikäiseltä vaikuttava nuori tyttö, joka katsoo häntä hämillään.

”Tervetuloa Håkansbölen mahtavaan kartanoon. Minä olen Gertrud von Essen, mutta voit kutsua minua Kertuksi. Kuka sinä mahdat olla?” tyttö sanoo ja pysyy vain paikallaan.

”Tuota…” Sakke ei meinaa saada järkevää sanottavaa ulos. ”Mää oon Sakke. Tulin vaan seikkailemaan tänne hetken mielenjohteesta…”

Kerttu selittää Sakelle elämänsä tarinan. Ajatus siitä, että hän olisi kohdannut ikielävän vampyyrin, puistattaa Sakkea. Sata vuotta kartanossa ilman, että kukaan olisi kohdannut Kerttua, ainakaan yöllä! Päivällä hän muuttuu rotaksi ja vipeltää menemään ympäri kellaria.

Varoituksista huolimatta Sakke ottaa kuvia kartanosta. Voi hitsi! Tästä tulee matskua Urbex-blogiin! Kannatti NIIN tulla tänne! Otettuaan tarpeeksi kuvia Sakke meinaa lähteä pois kartanosta, kunnes Kerttu tarttuu hänen käteensä.

”Miksi et ota minua mukaasi? Haluan nähdä kotisi,” tivaa hän Sakelta. Ensin Sakkea epäilyttää ajatus vampyyrista hänen omassa kodissaan, ja hän on melkein kieltäytyä. Hän vastaa kuitenkin myöntyvästi pyyntöön.

Niinpä Sakke ja Kerttu kävelevät Liinakkokujalle. On utuinen aamuyö, ei ristin sielua. Vain muutama yö-bussi ajaa ohi.

”Pahoittelen että kysyn, mutta oletko yöllinen sielu?” Kerttu kysyy, mutta Sakke ei ole varma, mitä vastata. Hiljaisuus on myöntymisen merkki.

Sisällä kerrostalossa Kerttu hämmästelee hissiä suu auki. Yöpöydällä on kirja levällään. Kyseinen kirja on Anne Ricen Veren vangit, englanniksi Interview with a Vampire. Mitään kysymättä ottaa Kerttu pokkarin käteen ja alkaa selaamaan sitä. Kirja on täynnä hiirenkorvia ja hyvin kellastunut. Kerttu lukee kirjaa hämmentyneenä. Romaani hänen kaltaisistaan! Miten hyvin kirjailija onkaan kuvaillut sen ajan historiallisia oloja.

Ensimmäinen yö

Kello on noin kymmenen, kun Kerttu lähtee Saken asunnosta iltakävelylle. Ulkona on jo pilkkopimeää. Kylmä tuulenviima tuntuu kävellessä. Eräs vanhus näkee Kertun ja jää paikalleen katsomaan. Ostarilla on muutamia ihmisiä paikalla. Joitain laitapuolen kulkijoita. Ihmisiä, joita tekisi mieli välttää päiväsaikaan. Muuan nuorisoporukka viettää aikaa leikkipuistossa. Kerttu jatkaa kävelyään. Nuorisoporukka vilkuilee Kerttua hyvin vihjailevasti ja viheltelee hänen peräänsä. Joku yrittää käydä häneen kiinni sanoen: ”Mitäs tyttö! Tuu mun luo kämpille, niin pääset väh…”

Mitään varoittamatta Kerttu hyökkää yhden nuorukaisen kimppuun ja upottaa torahampaansa tämän kaulaan. Kuuluu vaikerointia. ”Aaaahh, lopetaaah!! Se oli vaan läppä! Päästä irti!”

Muut nuoret säntäävät pakoon. Uhri lakkaa melkein hengittämästä. Hän on saanut vampyyrin pureman.

Kerttu katsoo ensin ympärilleen, ja sitten hän alkaa nauraa pahaenteisesti. Hän pitää yllään kuparista rannerengasta, jonka avulla hän muuttuu näkymättömäksi. Rengas on alun perin syntymäpäivälahja perheen sisäköltä. Nyt siitä on todellakin apua!

Uusi yö, uudet kujeet

On taas uusi yö Hakunilassa. Taivaalla loistaa puolikuu. Kerttu kävelee ylikulkusillan kaiteella kuin olisi nuorallatanssija. Harva auto liikennöi, eivätkä niiden matkustajat näkisikään Kerttua.

Nyt Kerttua selkeästi vaivaa jokin. Ei hän kai muuten olisi niin rauhaton?

Aina kun Kerttua hermostuttaa, hän menee metsään ja etsii sieltä kivenlohkareen, jonka päälle istua. Tällä kertaa hän kiipeää eräälle kalliolle. Kuin hämähäkki hän kiipii ripeästi ylös.

Sillä välin Sakke viettää koti-iltaa: hän tutkiskelee innoissaan uusia Urbex-videoita YouTubessa.

JULIUS JÄRVENSIVU