NOORA L.

Lyhytnovelli.

Tähän aikaan vuodesta auringonnousut ovat erityisen pitkiä. Olen saapunut kalliolle seuraamaan, kuinka maisema kietoutuu hohtavaan punaan. On kuin taiteilija olisi pyöräyttänyt sivellintään palettinsa kauneimmissa sävyissä, ja maalannut sitten herkin vedoin silkkihunnun metsän ylle. Minulla ei ole kiire mihinkään, eikä kukaan tiedä missä olen.

Menestys ja sitten menetys, kannattiko ahmia kaikkea kerralla? Kirjapino pöydälläni oli aina valtava, ja lukuisten ruutuvihkojeni ahtaiden rivien väleihin mahtui vain ohuen ohut punakynäviiru. Aamulla töihin, illalla kotiin. Aamulla takaisin töihin. Pyrin niin kiivaasti kohti mahdottomia maalejani, etten huomannut miten aika ympärilläni särkyi.

Viime yönä on satanut hieman, mutta kosteus haihtuu kallion pinnasta heti kun auringon säteet osuvat siihen. Jostain kaukaa kuuluu metsälintujen ääniä, kuuntelen niitä kerrankin herkällä korvalla. Täällä linnut laulavat vielä täyspitkiä säveliä, toisin kuin kaupungissa, jossa niiden lajitoverit joutuvat lyhentämään soidinääntänsä saadakseen sen kuulumaan liikenteen yli. Minäkin lyhensin milloin kahvi-, milloin lounastaukojani, jotta saisin enemmän aikaan.

Päivä on koittanut ja pilvissä näkyy hivenen persikan sävyä. Minä istun hiljaa, maisemassa hehkuen ja tunnen kuinka pastellihuntu kietoo sisäänsä minut ja metsän. Ei ole kiire mihinkään, eikä kukaan tiedä missä olen.

NOORA L.