Olo ei mennyt pois vielä seuraavana päivänä, eikä sitä seuraavana, eikä vielä seuraavina viikkoinakaan. Enni tapasi uusia ystäviään muutaman kerran, kävi klubeilla ja konserteissa näiden kanssa ja lauloi niissä blaccentilla ja lausui n-sanan monta kertaa. Hän jopa pääsi itse esiintymään pienille klubeille artistinimellä Deja Wooh ja sai esiintymisistään kiittävää palautetta. Jonkin aikaa hän kuvitteli voivansa aloittaa alusta mustana artistina ja ihmisenä, saada kaikkien hyväksynnän ja vapauden olla sellainen, kuin hän oli sisäisesti jo kauan kokenut olevansa.
Kaiken tuon sijaan päällimmäisenä hänen mielessään kytikin sitkeä tunne ulkopuolisuudesta. Mustan artistin larppaaminen, n-sanan sanominen ja tyrmäävän upean afrotukan jäljitteleminen eivät lopulta tuntuneetkaan vapauttavilta, kuten hän oli kuvitellut. Hän selitti asiaa itselleen niin, että hän ei jakanut muiden mustien ja ruskeiden fanien ja artistien yhteistä kokemusta ulkopuolisuudesta vaan hänellä oli ihan oma ulkopuolisuutensa, jota kukaan ei jakanut hänen kanssaan. Hänestä alkoi vähitellen tuntua, että hän oli teeskentelijä, epärehellinen itselleen ja muille, vaikka mitään muuta ei ollut muuttunut paitsi hänen ihonvärinsä, joka talveen mennessä vakiintui varsin tummaan sävyyn 11B.
Ennen pitkää Enni ei enää voinut työntää pois ajatusta, joka oli kummitellut hänen mielensä perukoilla huoneessa leijailevan haalentuneen kahvin tuoksun lailla aina siitä baari-illasta asti, jona hän oli tavannut ensimmäiset tummaihoiset tuttavansa. Se oli kauhunsekainen tietoisuus siitä, ettei hän enää koskaan tulisi kuulumaan mihinkään joukkoon; että siitä, minkä oli pitänyt olla vapauttavaa, olikin tullut hänen vankilansa.
Hassua, Enni tuumi eräänä päivänä katsellessaan peilikuvaansa. Sen myötä, kun ihoni on muuttunut tummemmaksi, sisäinen minäni on käynyt vaaleammaksi, hän totesi itselleen.
Hän ei samastunut enää afroamerikkalaisiin räppäreihin samalla tavalla kuin aiemmin. Heidän tarinansa ja persoonansa eivät enää tuntuneet hänelle niin läheisiltä ja henkilökohtaisilta, ja sitä kautta heidän musiikkinsakin oli menettänyt osan lumovoimastaan. Enni suri menetystä. Toisaalta hän oli yhä sama Enni kuin ennen, vaikka näytti nyt erilaiselta, eikä se Enni ollut tottunut samastumaan valkoihoisuuteenkaan. Hän oli kummallisessa välitilassa, näkymätön nainen, jolla kummallisella tavalla vaikutti olevan kaksi sisäistä ja kaksi ulkoista minää, ja niiden olemassaoloa hänen oli hankalaa sovittaa yhteen.
Eräänä päivänä Enni soitti klinikalle ja ilmoitti haluavansa entisen ihonvärinsä takaisin.
”Ei tämä sittenkään sovi minulle”, hän huokaisi puhelimeen. ”Tämä elämä siis, joka tämän ihon mukana tulee.”
”Meillä ei valitettavasti ole tekniikkaa, jolla muutokset voisi kääntää”, hoitaja kertoi puhelimessa. ”Et ole ensimmäinen, joka tästä kysyy. Me ei voida oikein tehdä mitään tässä vaiheessa, kun hoito on jo annettu.”
Enni huokaisi uudelleen, muttei sanonut mitään.
”Jos saan antaa oman mielipiteeni”, hoitaja sanoi. ”Minä kasvoin Itä-Suomessa kylässä, jossa en tuntenut ketään muita ruskeita ihmisiä, en yhtäkään. Luulin, että olin ainoa koko maassa. Ei ollut mitään valmista narratiivia tai identiteettiä, johon samastua. Sun täytyy Enni nyt luoda oma narratiivisi, tehdä ihan omanlainen tarina, johon tämä sun valinta vaihtaa ihonväriä kuuluu. Se on sun tekemä valinta ja osa sun elämää, vaikkei se ehkä vielä tunnu siltä. Mulla meni kaksikymmentä vuotta ennen kuin mä lakkasin olemasta sisäisesti valkoihoinen, vaikken ulkoisesti ole koskaan ollut.”
Enni ei voinut mitään sille, että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
”Pahinta on piilotella valheellisen narratiivin takana”, Enni sopersi. ”Elää jotain kuvitelmaa.”
”Se ei ole kuvitelmaa, että sun iho oli ennen valkoinen ja nyt se on ruskea”, hoitaja sanoi. ”Se on yhä sun ikioma iho, eikä sun tarvitse piiloutua minkään valheen taakse.”
”Mutta mä en halua kuulla enempää rasismisyytöksiä”, Enni itki. ”Että olen ominut ihonvärin tai jotain.”
”Se on sun iho, ja se oli sun oma päätös. Ei kenelläkään muulla ole siinä nokan koputtamista”, vastasi hoitaja.
Puhelun jälkeen Enni itki pitkään ja katkerasti. Itkun jälkeen hänellä oli kummasti parempi olo.
En minä tarvitse kaikkien hyväksyntää ollakseni onnellinen, Enni ymmärsi. Tarvitsen muutaman läheisen ihmisen, jotka tuntevat minut ja niin hyvät kuin huonot valintani ja hyväksyvät minut sellaisena kuin olen.
Seuraavalla viikolla Enni soitti Kaisulle ja Nooralle ja kutsui molemmat luokseen kylään. Hän kertoi Nooralle muodonmuutoksestaan ja Kaisulle siitä, että hän oli kyllästynyt tämän rasistisiin puheisiin ja ahdasmielisyyteen samoin kuin omaansa. Molemmat suuttuivat, tuomitsivat hänet ja toisensa ja tekivät lähtöä. Enni sanoi haluavansa olla molempien ystävä ja toivovansa, että nämä antaisivat hänelle vielä mahdollisuuden. Kumpikaan ei pystynyt lupaamaan mitään muuta kuin miettivänsä asiaa.
Enni haki töihin toiseen levy-yhtiöön ja sai sopimuksen pientä mutta lupaavalta vaikuttavaa projektia varten. Vähitellen elämä alkoi maistua paremmalta. Vanhemmat eivät vieläkään ymmärtäneet Ennin päätöstä vaihtaa ihonväriään, mutteivat kuitenkaan hylänneet häntä. Aiheesta ei sen koommin heidän kanssaan puhuttu.
Ollessaan valmis kertomaan muodonmuutoksestaan julkisesti hän kirjoitti siitä pitkän postauksen ja puhui siitä sittemmin radiossa ja suositussa talkshow’ssa. Moni oudoksui hänen valintaansa ja osa tuomitsi sen, mutta hän sai myös tukea ja ymmärrystä, mitä hän ei vielä jonkin verran aiemmin olisi osannut odottaa.
Jossain vaiheessa Kaisu ja Noora palasivat hänen elämäänsä ja ystävystyivät myös keskenään, joskin kaikkien kolmen välit pysyivät pitkään vaikeina ja konfliktialttiina. Enni löysi kuitenkin heidän lisäkseen uusia ystäviä – ei vain muutaman, kuten hän oli toivonut, vaan lopulta ystäviä oli hänen ympärillään lukuisia.
Uudessa levy-yhtiössä Enni sai ensimmäisen projektin ollessa loppusuoralla monivuotisen sopimuksen, jonka turvin hän pääsi tekemään kolmatta albumiaan. Se menestyi paremmin kuin kumpikaan hänen aiemmista albumeistaan, ja siitä todettiin arvosteluissa sama klisee, jonka hän itse oli oivaltanut jo sitä levyttäessään: että hän oli viimeinkin löytänyt oman äänensä.
A. J. NEVALA
Pieni ääni 
Vastaa