Viikkojen kuluessa Enniä alkoi työnhaun huonon menestyksen ohella huolettaa se, ettei hänen ihonsa tummuminen ollut suinkaan pysähtynyt sävyyn 3A. Se oli kyllä hidastunut, mutta joka aamu hänestä vaikutti siltä, että hän heräsi hivenen tummempana kuin edellisenä päivänä. Meikkivoide, jonka englantia puhunut myyjä oli auttanut häntä valitsemaan, kävi aivan liian vaaleaksi.
Enni soitti DNA Hackersin asiakaspalveluun. Puhelimeen vastannut hoitaja kertoi, ettei ihonvärin muuttumista pystynyt pysäyttämään kokeen jo alettua. Oli vain odotettava sävyn stabilisoitumista. Hoitaja ei tiennyt, oliko mahdollista, että sävy ajan saatossa haalenisi vaaleammaksi.
Ennistä tuntui siltä, että häntä katsottiin nyt kadulla eri tavalla kuin aiemmin. Se saattoi johtua uudesta ihonväristä, tai siitä, että hän oli masentumassa ja hänen itsetuntonsa työnhaun vaikeuden seurauksena alamaissa. Toisaalta fanit eivät enää tulleet juttelemaan hänelle, minkä täytyi olla seurausta siitä, ettei häntä tunnistettu hänen päivittyneen lookinsa vuoksi.
Kaupoissa ja kahviloissa hänelle puhuttiin yhä useammin englantia. Se huvitti häntä ja alkoi jossain vaiheessa vähän tympiäkin.
”Mä olen helvetti Suomesta kotoisin”, Enni tiuskaisi yhdelle kahvilamyyjälle, joka sinnikkäästi puhui hänelle englantia, vaikka hän vastaili tälle suomeksi. ”Mun äidinkieli on suo-mi. Mun vanhemmat on suo-ma-lai-si-a”, hän tavasi myyjälle. ”Mä puhun suo-me-a.”
”Sorry, I don’t speak Finnish”, myyjä vastasi Ennille hymyillen anteeksipyytävästi. ”Sorry.”
Enniä nolotti niin paljon tämän kömmähdyksen jälkeen, ettei hän kehdannut edes kulkea kyseisen kahvilan ohitse sen koommin.
Jälkikäteen Enni ajatteli, että hänen olisi pitänyt osata varautua paremmin muutoksiin, joita ihonvärin muuttumisella olisi. Vähintäänkin hän olisi voinut uusia ajoissa henkkarinsa.
Yhtenä viikonloppuiltana Enni yritti päästä yökerhoon, mutta ovella portsari ei tahtonut päästää häntä sisään.
”Ei nää oo sun paperit”, portsari väitti tarkistettuaan Ennin henkkarit. ”Mistä sä oot nää pöllinyt?”
”Ne on mun paperit!” Enni vakuutti.
”Ei muuten ole”, sanoi portsari siirtäessään katsettaan valokuvasta Enniin ja takaisin. Sitten hän pyysi paikalle kaksi vartijaa, joista toinen jäi yökerhon ovelle tarkistamaan sisään pyrkivien henkkareita, toinen lähti hänen kanssaan viemään Enniä sivuun.
”Tulepa tänne, niin selvitetään tää”, portsari sanoi Ennille, eikä hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin seurata perässä.
Enni vietti sen yön putkassa. Seuraavana aamuna hän soitti äidilleen ja kertoi, että hänet olin pidätetty oman henkilöllisyytensä varastamisesta. Äiti halusi puhua poliisien kanssa, muttei saanut näitä vakuuttuneeksi siitä, että Enni oli se, joka väitti olevansa. Äiti, joka ei vielä tiennyt Ennin muodonmuutoksesta, piti poliiseille saarnan siitä, miten näiden ei kuulunut kohdella hänen tytärtään kuin jotain laittomasti maassa oleskelevaa rikollista.
Ennin sormenjäljistä selvisi, että hän todella vaikutti olevan se, joka väitti olevansa. Poliisit olivat silti epäileväisiä. Iltapäivällä Ennin vanhempien palkkaama asianajaja saapui paikalle. Ennin nähdessään asianajaja näytti hämmentyneeltä ja selitti hänelle, että ellei hän onnistuisi todistamaan henkilöllisyyttään, häntä uhkasi säilöönotto ja maahanmuuttoviraston kuulustelu.
Enni meni uutisesta lievään paniikkiin.
”Uhkaako minua maastakarkotus?” hän kysyi.
”Ei nyt mennä asioiden edelle”, asianajaja tyynnytteli. ”Mihin sinut sitten voitaisiin karkottaa?”
Enni ei osannut vastata. Sen sijaan hän kertoi asianajajalle tutkimuksesta, johon oli osallistunut ja selitti, että hänen ihonvärinsä tummuus oli seurausta siitä. Asianajaja kysyi, oliko Ennillä jotain asiakirjaa tai muuta todistetta tutkimukseen osallistumisesta. Enni selasi älypuhelintaan ja löysi kuvakaappauksen sopimuksesta, jonka hän oli allekirjoittanut DNA Hackers -yrityksen kanssa. Hän lähetti sen asianajajalle, joka luki sen näyttäen ensin epäuskoiselta ja sen jälkeen huolestuneelta.
”Joko uskot minua?” Enni tiedusteli ja pyyhki kyyneleen silmästään.
Asianajaja uskoi Enniä ja sai kaikeksi onneksi poliisitkin vakuuttuneiksi siitä, ettei tämä kuulunut putkaan, saati säilöönottokeskukseen, ja nämä päästivät tämän menemään. Hän kannusti Enniä uusimaan henkilöpaperinsa pikimmiten ja jätti yhteystietonsa. Enni kiitti asianajajaa ja meni voipuneena kotiinsa.
Seuraavina viikkoina Ennistä alkoi tuntua, että hänen elämästään oli katoamassa ilo. Hän arveli olevansa masentunut. Työpaikoista, joihin hän haki, yhdelläkään ei ollut tarjota hänelle työtä. Niinpä hän joutui hakemaan Kelan etuuksia. Hänen oli nyt laskettava ostoksilla euroja entistä tarkemmin, ja hän oli havaitsevinaan, että vartijat seurasivat häntä kaupoissa. Hänen käydessään syksyn alussa terveysasemalla lääkäri totesi, että hänellä oli keskivaikea masennus ja lievää paranoiaa. Enni sai reseptin mielialalääkkeeseen ja kehotuksen harrastaa liikuntaa.
Ennin vanhemmat suuttuivat Ennille saadessaan tietää tämän muodonmuutoksesta. Heidän mukaansa Enni halveksi heitä ja koko suku ja Ennin ystäväpiiri tulisivat suhtautumaan Ennin uuteen ulkonäköön oudoksuen. Enni loukkaantui vanhempien reaktiosta – olihan kyseessä hänen oma kehonsa, joten oli vain ja ainoastaan hänen oma asiansa, mitä hän päättäisi sillä tehdä.
Vanhempien pelossa oli kuitenkin perää. Kaisu ja muut ystävät olivat alkaneet käyttäytyä vaivaantuneesti Ennin seurassa. Ennistä tuntui, ettei häntä enää otettu mukaan kaikkeen, ja hän aisti keskustelun hiljenevän tai aiheen vaihtuvan usein, kun hän tuli paikalle. Tapaamisia peruuntui, kun ystäville tuli yllättäen tähdellisempiä menoja. Lopulta jopa Kaisu, joka oli Ennin läheisin ystävä, etääntyi hänestä. Se tapahtui eräänä iltana heidän mennessään klubille.
Enni saapui klubille ennen Kaisua. Hän tilasi juoman ja meni pöydän ääreen kuuntelemaan musiikkia ja selaamaan puhelintaan. Pian viereiseen pöytään istui seurue, joka koostui yksinomaan afrosuomalaisista, Ennin ikäisistä nuorista aikuisista.
Enni kuunteli seurueen keskustelua. He puhuivat rap-musiikista, joka oli Ennille rakas aihe, ja alkoholin alentaessa hänen estojaan hän päätti osallistua keskusteluun. Pian hän istui seurueen pöydässä ja keskusteli näiden kanssa intohimoisesti pinnalla olevista rap-artisteista ja näiden tuotannosta.
Jossain vaiheessa Enni havaitsi, että Kaisu oli tullut baariin ja näytti etsivän häntä. Enni vilkutti Kaisulle, joka siirtyi empivän näköisenä seisoskelemaan Ennin viereen muttei istuutunut pöydän ääreen.
Enni esitteli Kaisun ja uudet tuttavansa toisilleen. Kaisu tervehti näitä nihkeästi ja pyysi Enniä tupakalle.
Tupakkahuoneessa Kaisu otti Ennin ikävään puhutteluun.
”Siis mitä helvettiä?” Kaisu tivasi. ”Meidän piti viettää iltaa kahdestaan. Ketä noi tyypit on?”
”Mä tapasin ne just”, Enni selitti häkeltyneenä.
”Et kai sä oleta, että mä vietän iltaa niiden kanssa?” Kaisu tiedusteli.
”Mitä hemmetin vikaa niissä on?” kysyi Enni suuttuneena. ”Ethän sä edes tunne niitä. Tiedä miten mahtavia tyyppejä.”
”Mä en lyöttäydy joidenkin tuntemattomien mamujen seuraan”, Kaisu sanoi.
”Mitä hittoa?” Enni kommentoi. ”Kai mä saan tutustua uusiin ihmisiin? Niinhän me tavattiin Julia ja Tyttikin.”
Kaisu ei antanut periksi. ”Jos sä arvostat noiden seuraa enemmän kuin mun, niin sen kun menet viettää iltaa niiden kanssa. Kyllä mä tiedän, että sä halveksut meitä nykyään.”
”Mitä vittua?” Enni kysyi. ”Haista vittu. Tehän te mut olette hylänneet.”
Enni marssi ulos tupakkakopista ja uusien tuttaviensa seuraan. Nämä eivät suhtautuneet häneen torjuvasti eivätkä toisaalta olleet heti utelemassa hänen taustoistaan, kuten useimmat uudet ihmiset nykyään. Ennillä oli pitkästä aikaa hauskaa.
Yksi seurueen jäsenistä, Noora, jutteli Ennin kanssa paljon ja halusi tietää, millaisesta musiikista tämä eniten tykkäsi. Kävi ilmi, että heillä oli sama lempiartisti. Kun jossain vaiheessa iltaa kyseisen artistin biisi alkoi soida, koko seurue ampaisi yhdessä tanssilattialle bailaamaan.
Enni tunsi huumaavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta uusien ystäviensä kanssa. He tanssivat ja lauloivat yhdessä biisin mukana estottomasti. Enni ei pidätellyt itseään, vaan lauloi n-sanan kerran, uudestaan, taas, eikä kukaan kauhistellut asiaa tai loukkaantunut siitä. Hän alkoi tanssia yhä rohkeammin, heilutti takapuoltaan villisti ja muutti aksenttiaan. Se tuntui vapauttavalta. Biisin viimeisen säkeistön hän lauloi jo vahvalla mustien amerikkalaisten aksentilla, jota artisti käytti, eikä kukaan soimannut häntä siitäkään.
He jäivät tanssilattialle vielä biisin jälkeen ja bilettivät aamuyöhön asti. Pikkutunneilla, heidän istuessaan taas pöydän ääressä, puhe kääntyi rasismiin, ja Enni putosi kelkasta.
”Mä en kyllä ole kohdannut rasismia”, Enni sanoi, kun Oman väitti, että suomalaiset olivat rasisteja. ”Tuo on mun mielestä aika rasistinen väite.”
”No siis ei kaikki suomalaiset”, Oman korjasi. ”Mutta you know. Iso osa.”
”Suomessa on paljon rakenteellista rasismia”, Noora kommentoi. ”Me ollaan kaikki tavallaan sisäistetty sitä enemmän tai vähemmän.”
Enni naurahti. Häntä ärsytti. Oliko hän ryhtynyt tummaihoiseksi vain siksi, että saisi edelleen kuulla olevansa rasisti?
Enni päätti olla osallistumatta keskusteluun ja vain kuunnella. Hänen oli kuitenkin vaikeaa peittää sitä, että hän piti uusien tuttaviensa puheita kohtuuttomina ja naurettavina. Nämä väittivät rasismiksi sellaista, mikä oli todennäköisesti sattumaa, valittivat pienistä asioista kuten vääränlaisesta ilmeestä tai äänensävystä ja tuomitsivat suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan, vaikka heidän omat sukujuurensa olivat ties missä autoritäärisesti hallituissa kehitysmaissa. Enni ymmärsi kuitenkin sen, ettei ollut helppoa näyttää erilaiselta kuin suurin osa ihmisistä, ja nieli siksi vitutuksensa. Humalatilan kääntyessä laskuun hänelle tuli onneton ja yksinäinen olo.
* * *
Pieni ääni 
Vastaa