Ensimmäisen viikon aikana Enni ei havainnut muita vaikutuksia kuin pistokohdan lievää kipua, joka oli ohi parissa vuorokaudessa injektion saamisesta, sekä mahdollisesti hieman tavallisesta poikkeavaa väsymystä. Hänen ihonsa oli viikon lopussa aivan yhtä kalpea kuin se oli ollut ennen injektiota.
Kului toinen viikko, ja iho pysyi yhä vaaleana. Kolmannen viikon lopussa Enni ei vieläkään huomannut muutosta. Kun neljäs viikko läheni loppuaan, Enni soitti klinikalle ja kysyi, oliko ainetta annettu hänelle kenties liian vähän.
Enni sai kutsun klinikalle, ja kun lääkäri oli todennut, ettei hänen ihonsa sävy ollut tummentunut lainkaan, hän sai uuden annoksen DNA-lääkettä. Sen jälkeen hän meni kotiin nukkumaan. Hän tunsi uupumusta, pistokohdan kipua sekä epätoivoa siitä, ettei lääke ehkä toimisi hänellä.
Seuraavana aamuna Enni meni vessaan ja tarkisti jo rutiininomaisesti sävyasteikon avulla ihonvärinsä.
Voiko tämä olla totta? Enni huudahti mielessään huomatessaan, ettei asteikon vaalein sävy enää täysin sopinut käsivarren ihoonsa.
Hän kohotti paitansa helmaa ja siirsi asteikossa olevan pienen ikkunan mahansa kohdalle. Tulos oli sama: hänen ihonsa väri vastasi nyt asteikon sävyä numero kaksi numeron yksi sijaan, joka oli ollut hänen lähtötasonsa.
Enni tarkasti vielä kasvojensa sävyn, ja tulos oli sama. Hän tanssahteli riemuissaan keittiöön ja soitti Kaisulle. Hän tahtoi mennä tämän kanssa ulos juhlistamaan muodonmuutostaan. He sopivat tapaavansa illalla klubilla.
Ennen sitä Enni haki kaupasta hiusvärin ja värjäsi vaaleansiniset hiuksensa kastajanruskeiksi. Sitten hän kiharsi ne huolellisesti.
Yökerhossa Enni kertoi Kaisulle tutkimuksesta, johon hän osallistui. Kaisu vaikutti epäilevältä.
”Enni, oletko nyt ihan varma, mitä teet?” Kaisu kysyi. ”Et kai sä oikeasti halua olla musta?”
”Miksi en?” Enni kysyi puolustelevasti. ”Mitä vikaa siinä olisi?”
”No siis…” Kaisu aloitti, katsoi lattiaan Ennin ohi ja kohotti kulmiaan, muttei jatkanut lausetta.
Enni veti omat johtopäätöksensä.
”Sun mielestä tummaihoiset ihmiset on jotenkin alempiarvoisia”, hän sanoi syyttävästi.
”Ei”, Kaisu väitti vastaan. ”En mä niin ajattele. Mutta ootko sä miettinyt mitkä ne vaikutukset sun elämään on?”
”Tietysti olen”, Enni vastasi. ”Älä viitsi holhota. Mä olen tyytyväinen mun puolesta, ja toivoisin, että säkin pystyisit olemaan. Mun elämässä alkaa uusi chäpteri.”
Enni ja Kaisu viettivät illan pitäen hauskaa eivätkä enää puhuneet Ennin muodonmuutoksesta. Illan päätteeksi he lähtivät eri teilleen sovussa, mutta Enni aisti, että Kaisu oli vaivaantunut uutisen vuoksi.
Seuraavana aamuna Ennin iho oli tummentunut entisestään. Se oli nyt lähimpänä sävyä 3A. Enni päätti ostaa uudet meikit.
Kosmetiikkaliikkeessä asiakaspalvelija puhui Ennille englantia.
”Hi, how can I help you?” myyjä kysyi pirteästi.
Enni meni hieman hämilleen ja kertoi puhuvansa suomea. Asiakaspalvelija auttoi häntä löytämään hänen ihonväriinsä sopivan meikkivoiteen ja uteli, mistä hän oli kotoisin. Hieman nolostuneena Enni kertoi olevansa Keski-Suomesta.
Myöhemmin sillä viikolla levy-yhtiöstä soitettiin. Se oli ensimmäinen puhelu sitten Juma Show’n.
”Moi Enni”, Villen ääni tervehti häntä. ”Mites sulla menee?”
”Hyvin.”
”Meillä oli vähän vaikeuksia tavoittaa sua, kun sä olet vaihtanut numeron.”
”Aijaa”, Enni sanoi. ”Mä luulin, että mä ilmoitin teille mun uuden numeron.”
”Meillä on nyt sellainen situation”, Ville aloitti. Enni kuuli hänen äänestään, että uutinen olisi ikävä. ”Me ei voida enää pitää sua meidän artistilistoilla. Se haastis käänsi sun kuunteluluvut aika helvetinmoiseen laskuun. Sä olet nyt ilmeisesti suosittu joissakin uusnatsipiireissä.”
Enni kuunteli järkyttyneenä. ”Meillä on soppari!” hän tiuskaisi.
”Jota sä et ole noudattanut”, Ville muistutti. ”Sä olet ollut kadoksissa kaksi kuukautta.”
”Okei”, Enni vastasi. ”Pitäkää hikinen äijäkerhonne. Te tuutte kuulemaan musta vielä”, hän uhosi ja katkaisi puhelun.
Puhelun jälkeen Enni laittoi lempiartistinsa musiikin soimaan. Itsevarman boss ladyn lyriikoiden kuunteleminen auttoi häntä kanavoivaan vihaansa toiminnaksi ja tuntemaan olonsa luottavaisemmaksi. Silti hänellä oli sinä iltana paska olo levy-yhtiön uutisen vuoksi.
Enni meni peilin ääreen. Hänen ihonsa näytti nyt täydelliseltä. Hän näytti latinolta tai siltä, että toinen hänen vanhemmistaan oli tummaihoinen. Se toi hänen ulkonäköönsä eksotiikka ja arvoituksellisuutta.
Enni oli upean näköinen ja, mikä tärkeintä, upea artisti. Hän vaihtaisi taiteilijanimensä kansainvälisemmäksi ja alkaisi räpätä juuri niin kuin halusi. Hän saisi kyllä pian uuden sopimuksen ja massoittain uusia kuuntelijoita, jotka eivät vahtisi pc-poliiseina hänen jokaista sanaansa ja tyylivalintaansa.
Siihen asti Ennin oli kuitenkin elätettävä itsensä muilla tuloilla. Seuraavat päivät hän lähetteli työhakemuksia useisiin kauppoihin, kahviloihin ja pikaruokaravintoloihin. Hän sai kutsuja haastatteluihin, mutta niissä puhe kääntyi nopeasti hänen alkuperäänsä.
”Mistä sä olet kotoisin, Enni?” haastattelijat kysyivät. ”Äännänks mä sun nimen oikein? Enni? Vai Eni?”
”Mä olen Keski-Suomesta”, Enni vastasi. Häntä alkoi jo hieman huvittaa se, miten vastaus sai kyselijät kerta toisensa jälkeen hämilleen.
”Sun sukujuuret taitaa olla jossain muualla?” osa kysyi, kun ensimmäinen vastaus ei tyydyttänyt heitä.
”En mä ihan tarkalleen tiedä.” Tässä kohtaa oli Ennin vuoro vaivaantua.
Häneen luvattiin ottaa yhteyttä. Mitään ei kuitenkaan kuulunut yhdestäkään työpaikasta. Kun hän myöhemmin soitteli niihin, hän sai tietää, ettei valinta ollut kohdistunut häneen niistä ainoassakaan.
* * *
Pieni ääni 
Vastaa