< Edellinen sivu

Oven antaessa myöten prinssi horjahti eteenpäin, mutta oli siinä samassa vähällä kaatua takaisin ullakon rappusiin: häntä vastaan syöksähti nimittäin niin hirvittävä pilaantuneen ruoan ja jonkin sanoinkuvaamattoman löyhkä, ettei hänen nenänsä ollut eläessään haistanut mitään siihen verrattavaa. Hän astui taaksepäin ulos ullakolta sen edessä olevalle tasanteelle ja haukkoi henkeään pidellen nenäänsä. Ilma oli niin pilalla, että se kirveli hänen silmiäänkin.

Ullakolla oli pilkkopimeää. Toettuaan hajun aiheuttamasta järkytyksestä prinssi huomasi, että ullakon perältä kuului liikehdintää. Sen täytyi olla ullakolle vangittu neito.

”Hei”, prinssi sanoi. ”Älä pelkää. Minä tulin pelastamaan sinut.”

Neito ei vastannut. Koska oli yö, eikä käytävässä ollut valonlähdettä, prinssi ei edelleenkään erottanut ullakolla mitään.

”Oletko kahlittuna?” prinssi kysyi.

Silloin neito vastasi hennolla, heiveröisellä äänellä: ”En.”

”Tule sitten mukaani”, prinssi sanoi ja yritti turhaan tähytä ullakolle.

Neito ei vastannut, eikä prinssi kuullut hänen astelevan luokseen.

”Miksi täällä on näin paha haju?” prinssi kysyi. Hän ei tiennyt, mitä tehdä.

Prinssi kuuli neidon liikehtivän, muttei saanut vastausta.

”Kauanko sinä olet ollut täällä?”

”En tiedä”, neito vastasi.

”Tiedätkö, mikä päivä nyt on?”

Neito pysyi vaiti, ja prinssi alkoi miettiä, kuinka saisi tämän ulos ullakkohuoneesta menettämättä löyhkän vuoksi tajuntaansa. Reitti neidon kammariin oli selvä. Hän peitti suunsa ja nenänsä paidallaan ja otti askeleen ullakolle.

”Tuhat yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäviisi”, sanoi neito silloin.

”Mitä?” kysyi prinssi ihmeissään.

”Olen ollut täällä”, neito vastasi.

”Niin monta tuntiako?” kysyi prinssi hieman hämillään. Hän yritti laskea, kuinka kauan se teki päivissä. Hän meni laskussa sekaisin. Useita viikkoja sen joka tapauksessa täytyi tehdä. Se tuntui tavattoman pitkältä ajalta yksin ullakolla vietetyksi.

Vähitellen prinssin silmät alkoivat tottua ullakon pimeyteen. Hän ei havainnut ullakkohuoneen seiniä, mutta kykeni juuri ja juuri erottamaan sen poikki kulkevan kattoparrun. Hän sulki silmänsä, ja kun hän avasi ne jälleen, hän saattoi jo hahmottaa, että joidenkin metrien päässä ullakon ovesta lähellä peräseinää lojui jotain – tai joku – lattian rajassa.

”Ei kai sinua ole satutettu?” prinssi kysyi, muttei saanut vastausta.

Hän otti pari askelta lähemmäs neitoa.

Silloin prinssi muisti, että hänellä oli taskussaan älypuhelin ja kaivoi sen esiin. Siinä oli kirkas taskulamppu, jonka hän sormiensa vapinasta huolimatta sai laitettua päälle.

Siirtäessään katseensa älypuhelimesta neitoon prinssi ei voinut mitään sille, että hänen huuliltaan karkasi parahdus.

Ullakon seinän vieressä, sen taimmaisessa nurkkauksessa, oli saastainen, lian peittämä, hyönteisiä kuhiseva patja, jolla makasi samaisen saastan peittämä, kummalliseen asentoon vääntynyt luuranko. Prinssin ensimmäinen ajatus oli, että neito oli unohtunut ullakolle ja kuollut, mutta saman tien hän tajusi, ettei se ollut mahdollista, sillä eukko oli vienyt tälle ruokaa ja neito oli hetki sitten puhunut hänen kanssaan.

Seuraavassa hetkessä prinssi huomasi, että neito liikkui, mikä vahvisti sen, että tämä oli elossa. Neito oli mitä ilmeisimmin kavahtanut älypuhelimen kirkasta valoa ja peittänyt kasvonsa sen vuoksi valtaavaan takkuiseen, hyönteisiä vilisevään möykkyyn, joka tällä oli sylissään. Kauhuissaan prinssi pani merkille, että möykky oli kiinni neidon päässä: se oli hänen tukkansa.

Prinssi oli näkemästään niin järkyttynyt, että hetkeksi hän jopa unohti ullakon hirvittävän löyhkän. Kun se palautui hänen mieleensä, hän ymmärsi, että haju oli peräisin neidosta ja tämän vuoteesta: ruoantähteistä, virtsasta, ulosteesta ja muista eritteistä, jotka olivat viikkojen, kuukausien – ei, vaan pikemminkin vuosien – saatossa kertyneet neidon hiuksiin, ihoon ja patjaan.

Takkumöykyn ja likakerroksen alle kätkeytyneestä neidosta itsestään ei ollut jäljellä paljoa muuta kuin luut, jotka törröttivät säkkimäisen nahan alla terävinä ja voimattomina.

Prinssi laski älypuhelimen niin, ettei valo enää osunut suoraan neitoon vaan ullakon lattiaan. Sekin oli hyvin likainen ja täynnä pieniä eläimiä sekä aterioiden tähteitä ja ulostetta.

”Anteeksi”, prinssi henkäisi, muttei saanut enää sanottua muuta.

Neito paljasti silloin kasvonsa, mutta piti silmänsä visusti kiinni. Prinssi näki, ettei tämä ollut enää kaunis eikä liioin nuorikaan. Ikää oli vaikea arvioida, kun neito oli niin nälkiintynyt ja likainen, mutta oli selvää, että tämän nuoruusvuodet olivat jo kaukana takanapäin. Toinen silmä oli sitä paitsi mustana, ja otsassa oli pahan näköinen avohaava.

Neidon leuka väpätti ja hän avasi suunsa, jolloin prinssi saattoi havaita, että hampaat olivat ajan saatossa hoitamattomina mädäntyneet mustuneiksi tyngiksi.

”Pois”, neito sai sanottua.

”Haluatko minun menevän pois?” prinssi kysyi epävarmasti.

”Pois”, neito huudahti niin, että suusta lensi sylkeä, joka jäi kimaltelemaan neidon leukaan.

Prinssi ei ymmärtänyt, halusiko neito hänen vievän tämän pois vai että hän menisi pois ja jättäisi tämän rauhaan.

Prinssiä alkoi huolestuttaa, että hänen pohtiessaan, kuinka menetellä, talon eukko ja neidon öykkäriveli kuulisivat heidän keskustelunsa ja tulisivat katsomaan, mitä ullakolla oli meneillään. Häntä alkoi samassa pelottaa vietävästi, että hän päätyisi vangituksi neidon seuraan.

Niinpä prinssi perääntyi hitaasti kohti ovea ja aina sen ulkopuolella olevalle tasanteelle asti. Hän veti oven kiinni perässään jättäen neidon makaamaan yksin tuholaisia kuhisevalle pedilleen.

Tasanteelta prinssi kiirehti neidon kammariin, puki jalkineensa nopeasti jalkaansa, kiipesi ikkunasta paloportaille ja laskeutui niitä pitkin talon pihamaalle. Talon kaikki ikkunat olivat nyt pimeinä. Majatalokin oli sulkeutunut, ja koko lähitienoo oli hiljentynyt yöksi. Prinssi puikkelehti talon pihasta kadun yli majatalon talliin, päästi Amarylliksen ulos ja laukkasi tämän selässä taakseen katsomatta, kunnes oli päässyt niin etäälle kylästä, ettei sen valojakaan enää näkynyt.

Sitten hän pysähtyi ja vapisi metsätiellä kauttaaltaan pitkän tovin, ennen kuin jatkoi käyntiä kotilinnaansa. Siellä hän painui pehkuihinsa, mutta uni ei ollut tullakseen.

Seuraavana aamuna prinssille ei maistunut aamupala. Hän ei saanut mielestään ullakolle vangittua neitoa, muttei liioin uskaltanut kertoa tästä kuningattarelle.

Prinssi oli seuraavat päivät vielä pahasti tolaltaan. Ruoka ei maistunut hänelle, eikä kirjojen lukemisesta tullut oikein mitään. Kuningataräiti alkoi jo huolestua hänestä ja uteli, oliko poika mahdollisesti kipeänä. Pelätessään, että äiti saisi tietää hänen seikkailustaan, prinssi päätti painaa neidon mielensä perukoille siihen asti, kunnes olisi keksinyt, kuinka menetellä asian suhteen.

Myöhemmin sinä vuonna paikallinen poliisipäällikkö sai nimettömän ilmiannon:

”Hyvä poliisipäällikkö”, se alkoi. ”Kirjoitan teille, koska eräs vanhapiika on ollut vangittuna viimeiset runsaat kaksikymmentäviisi vuotta erään talon ullakolla. Hän makaa siellä hirvittävän likaisella vuoteella omassa saastassaan ja on pahasti nälkiintynyt. Hänen äitinsä ja veljensä ovat syypäitä hänen surkeaan tilaansa. Talo on se nelikerroksinen ulkoapäin arvokkaan näköinen mutta sisältä hirvittävään alennuksen tilaan ajautunut rakennus, joka sijaitsee vastapäätä kylän majataloa. Kuulin tuosta onnettomasta naisesta huhupuheena, mutta olen nyt nähnyt hänet omin silmin.”

Pian sen jälkeen viranomaiset löysivät vangitun naisen ja vapauttivat tämän. Eukko kuoli vähän myöhemmin vanhuuttaan kesken oikeuskäsittelyn ja veli todettiin syyntakeettomaksi. Nainen, joka oli vapautuessaan viisissäkymmenissä eikä siis enää mikään neito, vietti loppuelämänsä psykiatrisessa laitoshoidossa eikä koskaan toipunut ennalleen.

Prinssi ei enää sen jälkeen unelmoinut täydellisen elämän- ja sielunkumppanin löytämisestä. Hän alkoi aikanaan seurustella prinsessojen ja muiden naisten kanssa, muttei enää kehdannut odottaa, että nämä vastaisivat kaikkiin hänen emotionaalisiin tarpeisiinsa ja olisivat kiinnostuneita kaikista samoista asioista kuin hän ja jakaisivat kaikki hänen arvonsa. Sen sijaan hän hyväksyi nämä sellaisina kuin nämä olivat ja oppi näiltä uusia asioita, alkoi puhua henkeviä myös jääkiekkoa pelaavien prinssiystäviensä kanssa, jotka eivät olleetkaan niin pinnallisia kuin hän oli kuvitellut, ja ennen pitkää hakeutui opiskelemaan filosofiaa yliopistoon, missä hän sai kyllikseen maailmanparantamissuunnitelmia ja syvällisiä keskusteluja. Ullakon neidosta hän tunsi kuitenkin loppuikänsä syyllisyyttä, vaikkei ihan tarkalleen osannut sanoa, miksi.

ONNI KOSKINEN

Sivut: 1 2 3