E. JUVONEN

Vuonna 1516 julkaistiin Englannissa lainoppinut Thomas Moren kirjanen nimeltä Utopia. Siinä löytöretkeilijä Raphael Hythlodaeus kertoo kirjan kertojalle saaresta, jolla hän väittää käyneensä. Saaren nimi on Utopia (muinaiskreikan sanoista u ”ei” ja topos ”paikka”) ja siellä ihmiset elävät onnellisina ihanteellisesti järjestetyssä valtiossa.

Moren teos on antanut nimen kirjallisuuden- ja taiteen lajille, jossa kuvaillaan ihanneyhteiskuntaa. Moren yhtenä esikuvana oli 400- ja 300-luvuilla eKr. eläneen ateenalaisen filosofi Platonin teos Valtio. Utopia-kuvaukset nousivat Moren jälkeen suosioon kirjallisuudessa, ja utopistisia piirteitä voi nykyään löytää muun muassa fantasiakirjallisuudesta. Tosielämän utopiakokeiluja ovat esimerkiksi Neuvostoliitto ja Argentiinaan 1900-luvun alussa perustettu Colonia Finlandesa sekä muut suomalaisten lähinnä Amerikkaan perustamat ihanneyhteisöt. Parhaiten utopia on kuitenkin lyönyt läpi kirjallisuudenlajina.

Dystopia tyylilajina

Nykyään populaarikulttuurissa utopiaa näkyvämmin esillä on utopian synkkä vastinpari dystopia (kreikan sanoista dys- ”kamala” ja topos ”paikka”).

Siinä missä utopiakirjallisuus luonnostelee tavoiteltavaa ihanneyhteiskuntaa, maalaa dystopiakuvaus painajaismaisen tulevaisuudenvision, jossa asiat ovat menneet pahemman kerran pieleen. Taudit, ilmastokatastrofit, totalitaarinen valtio ja sen palvelukseen valjastettu huipputeknologia, kärjistynyt luokkayhteiskunta, ääriuskonnollisuus, korruptio ja väkivallan uhka, naisten, vähemmistöjen tai toisinajattelijoiden vaino sekä yksilön identiteetin ja vapaan tahdon katoaminen kuuluvat dystopiagenren peruskuvastoon.

Sekä utopia- että dystopiakuvauksilla on aikojen saatossa otettu kantaa poliittisesti, kritisoitu vallanpitäjiä ja pyritty ennakoimaan yhteiskunnallisten ja globaalien trendien, kuten teknologian kehityksen ja ilmastonmuutoksen seurauksia. Vaikka populaarikulttuurin dystopioiden on tarkoitus viihdyttää lukijaa tai katsojaa, saattavat ne siis rivien välissä tarjoilla fiktioon verhottua yhteiskuntakritiikkiä tai varoituksen siitä, mitä voi seurata, jos luonnonvarat kulutetaan loppuun tai ääriaatteiden kannattajat päästetään vallankahvaan.

Tunnettuja dystopiakirjallisuuden edustajia ovat esimerkiksi Jevgeni Zamjatinin romaani Me (My, 1919–1921), Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma (Brave New World, 1932), George Orwellin 1984 (Nineteen Eighty-Four, 1949), Kurt Vonnegutin satiirinen romaani Sähköpiano (Player Piano, 1952) ja novelli ”Harrison Bergeron” (1961) sekä P. D. Jamesin suomentamaton The Children of Men (1992), jossa harmaantuvaa ihmiskuntaa uhkaa syntyvyyden romahtamisesta aiheutuva sukupuutto. Myös Franz Kafkan (1883–1924) byrokratiakoneiston hampaisiin hukkuvaa pientä ihmistä kuvaavat teokset omaavat omaleimaisia dystooppisia sävyjä. Laajemmin ajateltuna voidaan keskiajan helvettikuvaukset ja nykyään suositut zombiapokalypsitkin lukea eräänlaisiksi dystopioiksi. Dystooppisia elementtejä löytyy lisäksi muun muassa rikossarjoista ja jännityselokuvista. Vaikutteita dystopiakuvauksista ovat saaneet myös monet salaliittoteoriat.

Suomeksi kirjoitettuja dystopiagenreen kuuluvia teoksia ovat muiden joukossa Maarit Verrosen Karsintavaihe (2008) ja Kirkkaan selkeää (2010), Antti Tuomaisen Parantaja (2010) ja Johanna Sinisalon Auringon ydin (2013). Tampereen yliopiston sivuilta löytyy kirjallisuudentutkijoiden toimittama itse asiassa hämmästyttävän pitkä luettelo suomalaisista dystopioista.

Dystopia TV-sarjoissa

TV- ja suoratoistopalvelujen sarjoissa dystopiasta on tullut suosittu laji, ja keskitynkin tässä artikkelissa lopuksi sarjoihin. Kenties tuotteliain dystooppisten tulevaisuuden skenaarioiden luoja on brittiläinen sarja Black Mirror (2011–), jonka jokainen jakso esittelee uuden vaihtoehtoisen dystooppisen todellisuuden. Dystopiagenren sarjoista löytyisi lukuisia esimerkkejä, mutta tyydyn tässä esittelemään viisi uudehkoa tyylilajiin kuuluvaa sarjaa.

The Rain (Tanska, 2018–)

Postapokalyptinen sarja seuraa nuorisojoukon selviytymistä maailmassa, jonka sateen mukana levinnyt tappava virus on pistänyt polvilleen. Sisarukset Simone (Alba August) ja Rasmus (Lucas Lynggaard Tønnesen) ovat varttuneet bunkkerissa. Muonavarojen loputtua heidän on uskaltauduttava ulos, ja he lyöttäytyvät yhteen paikalle sattuneiden ikätovereidensa kanssa. Alkaa patikointimatka Tanskasta Ruotsiin, missä sijaitsevasta lääkeyhtiöstä nuoret toivovat löytävänsä vastauksia viruksen alkuperästä ja helpotusta tilanteeseen.

Orjattaresi (The Handmaid’s Tale) (Yhdysvallat, 2017–)

Huippusuosituksi noussut sarja perustuu kanadalaisen Margaret Atwoodin samannimiseen romaaniin (1985). Syntyvyys on romahtanut maailmassa ja lisääntymään kykenevät naiset on alistettu palvelijoiksi ja synnytyskoneiksi Yhdysvaltojen tilalle nousseessa vanhoilliskristillisessä Gileadissa. Teokraattisessa valtiossa lakia luetaan Raamatusta ja tottelemattomuudesta sekä epäsiveellisenä pidetystä käytöksestä annetut rangaistukset ovat hyytäviä. June (Elisabeth Moss), joka on määrätty kuvernöörin perheeseen, yrittää raiskausriitin ja sadistisen täti Lydian (Ann Dowd) kohteeksi joutumisen lomassa löytää huostaan otetun lapsensa sekä ulospääsyn Gileadista. Sarja kuvaa koruttomasti, kuinka naisvihamielinen valtio riistää naisilta ja sääntöjä rikkovilta vapauden ja omistusoikeuden omaan kehoon ja kuinka ihmisiä yritetään murtaa rikkomalla brutaalisti henkilökohtaiset rajat. Katsominen tekee välillä pahaa.

Matka järvelle (Epidemija) (Venäjä, 2019–)

Venäläisen Yana Vagnerin esikoisromaaniin Vongozero (2011) perustuva sarja kertoo kahdesta perheestä, jotka pakenevat Moskovassa puhjennutta nopeasti leviävää ja tappavaa epidemiaa Karjalaan. Samalla kun kinasteleva seurue yrittää selviytyä hengissä pitkästä matkasta ja välttää rikollisjoukkoja, karanteeniin joutumista sekä resurssien hupenemista, se joutuu selviytymään erilaisten arvomaailmojen ja elämäntapojen yhteensovittamisesta, ihmissuhdedraamoista ja suurista menetyksistä. Solidaarisuus on keino selviytyä hengissä, mutta tiukan paikan tullen saattaa oma etu houkutella hylkäämään muut. Pääosassa olevaa Sergeitä näyttelee Kirill Käro.

Muuri (La valla) (Espanja, 2020)

Kolmannen maailmansodan jälkeinen 2040-luvun Espanja on totalitaarisen hallinnon alainen ja kahtia jakautunut maa. Pääkaupunki Madridissa, jossa armeija pitää kovaa kuria, on erotettu muurilla toisistaan pahasti rapistunut köyhien puoli sekä paratiisimainen rikkaiden puoli, jossa ruoho on vihreää ja talot avaria. Julia (Olivia Molina) tappaa itsepuolustuksena upseerin ja tekeytyy pidätyksen välttääkseen kaksoissiskokseen, joka on hiljattain menehtynyt maata ravistelevaan vaaralliseen tautiin. Löytääkseen valtion kaappaaman siskontyttärensä hän pestautuu lankonsa kanssa palvelusväeksi vaikutusvaltaiseen perheeseen ja sekautuu valtionsalaisuuksiin.

Snowpiercer (Yhdysvallat, 2020–)

Jacque Lobin ja Jean-Marc Rochetten luomasta ranskankielisestä sarjakuvasta Le Transperceneige (1982) nähtiin vuonna 2013 valkokankailla eteläkorealainen elokuvatulkinta Snowpiercer (Seolgungnyeolcha). Uudempi amerikkalainen sarja pohjaa elokuvaan ja sarjakuvaan mutta lisää tarinaan runsaasti uusia aineksia. Ihmiskunnan yritys viilentää hälyttävästi lämmennyttä ilmastoa on epäonnistunut, ja lämpötila on tippunut niin alas, että maapallosta on tullut ihmisille elinkelvoton. Viimeiset elossa olevat ihmiset ovat pakkautuneet valtavaan, keskeytyksettä ympäri maailman kulkevaan junaan nimeltä Snowpiercer (”Lumenlävistäjä”), jossa vallitsee ankara hierarkia. Ensimmäisessä luokassa lähimpänä junan veturia matkustajat elävät kuin luksushotellissa nauttien isoista asuintiloista, monipuolisesta ruoasta ja huvituksista sekä sananvallasta. Kauimpana veturista sijaitsee neljäs luokka, joka elää vangittuna ahtaisiin ja ikkunattomiin vaunuihin ja saa syödäkseen vain tuholaisista puristettua tahnaa. Sarja seuraa junan jänniteitä junaa salaa johtavan moniosaaja Melanien (Jennifer Connelly) sekä neljännessä luokassa matkustavan poliisi Andren (Daveed Diggs) näkökulmasta.

E. JUVONEN