OPISKELIJA

Tiede- ja kulttuuriministeri Antti Kurvinen ilmoitti hiljattain, että Suomen korkeakoulut saavat vastuulleen uusien koulutusalojen järjestämisen mutteivat valtion lisärahoitusta tähän. Tästä uutisoitiin mm. Helsingin Sanomissa ja useissa muissakin uutiskanavissa.

Uudet koulutusalat kuulostavat toki hienolta, mutta ilman rahoitusta niiden järjestäminen on korkeakouluille haastava tehtävä. Lehdet siteeraavatkin ministerin ratkaisua yhtälöön: ”Ne [korkeakoulut] lopettavat tiettyjä koulutuksia ja aloja, joita he eivät pidä tarkoituksenmukaisina ja saavat uusia aloja, joille on enemmän kysyntää alueella ja paikallisessa elinkeinoelämässä.” (HS 10/1/2022).

Jos ministeri on perillä korkeakoulujen sisällä käydystä keskustelusta, niin hän tietää, ettei lakkautettavia aloja todellisuudessa löydy tuosta vaan, toisin kuin hänen puheensa antaa ymmärtää. Tuskin on yhtäkään alaa, jonka lakkauttaminen ei koituisi tieteen ja tiedettä tekevien ihmisten tappioksi. Monet pienet alat ovat jo joutuneet lakkautettaviksi tai lakkautusuhan alle viime vuosien ja edessä olevien massiivisten rahoitusleikkausten seurauksena. Vielä hiljattain kukoistaneita aloja, joiden elinvoimaisuus ja osaaminen koko maassa on varsin pienen tutkijakunnan varassa, jää tänä aikana historiaan. Vuosikymmeniä rakennettua osaamista ei hetkessä rakenneta uudelleen, kun se kerran menetetään nykyisen uudistusvimman ja vyönkiristysten jyllätessä.

Korkeakoulut ovatkin jo useita vuosia hakeneet ratkaisuja koulutusalojen yhdistämisestä, mikä niiden sisällä on herättänyt voimakasta kritiikkiä. Koulutusalojen yhdistäminen uhkaa jo johtaa siihen, että opiskelijat, jotka aiemmin olisivat opiskelleet tutkintoajan omaa oppialaansa ja saaneet sen perusteet kattavasti haltuunsa osallistuvat tulevaisuudessa opintojensa alussa yhteisille massaluennoille ja valitsevat oman alansa vasta myöhemmässä vaiheessa. Kosketus omaan alaan uhkaa jäädä pinnalliseksi, kun opiskelija joutuu suorittamaan tutkinnon yhä tiukkenevissa aika- ja opintopisterajoissa. Asiantuntijaksi ei kasveta opiskelemalla kiireessä vähän sitä sun tätä. Toisaalta valinnanvaraakaan ei enää jää, kun opintotukiaikaa ja tutkintoon hyväksyttävää opintopistemäärää rajataan samalla kun oman alan opetuksen osuus tutkinnosta pienenee. Liukuhihnatutkinnon suorittava opiskelija ei pääse syventymään alaansa eikä liioin ehdi tavoittelemaan unelmiaan. Kuvaavaa on, että ministeri näkee tutkimuksen arvon mittarina sen kysynnän elinkeinoelämässä.

Asiantuntijuuden ja tieteen rapauttaminen on kuitenkin lyhytnäköistä myös elinkeinoelämän kannalta. Osaaminen näet syntyy intohimosta ja vapaudesta kokeilla ja tutustua mutta myös pitkäjänteisestä perusasioiden opettelusta osaavien opettajien johdolla. Nyt rakennetaan tulevaisuuden tieteelle ja osaamiselle hataraa pohjaa, jolle niin korkealaatuisen ja kansainvälisesti merkittävän tieteen kuin innovaatioiden ja kansainvälistä rahoitusta saavien projektien on yhä hankalampaa kohota.

Toisin kuin ministeri vaikuttaa kuvittelevan, eivät korkeakoulut voi jatkuvasti lakkauttaa ja uudistaa säästöjen saavuttamiseksi. Korkeakoulut, opiskelijat, tiede ja tutkimus ovat jo joustaneet useasti: olisiko nyt vuoro päättäjien joustaa ja tehdä myönnytyksiä korkeakoulujen ja tieteen sekä myöskin sen kaikkia muita aloja ja elämänalueita piinaavan elinkeinoelämän tulevaisuuden osaajien hyväksi esimerkiksi kunnollisen lisärahoituksien tai edes suunniteltujen leikkausten perumisen muodossa?

OPISKELIJA

Kirjoittaja opiskelee säästöjen kurittamaa alaa, jolla edeltäneet tutkijasukupolvet ovat niittäneet suomalaiselle tieteelle kansainvälistä mainetta ja rahoitusta. Julkaisemme kirjoituksen nimimerkillä.