JENNI ARO

Toisinaan mietin heitä, jotka siteeraavat itseään. Omiin sanoihinsa rakastujia. He ihastuvat ja makustelevat jotain lausahdusta pitkään, ennen kuin tuovat sen julki. Sitten he toistelevat sitä ja unohtavat, kenelle ovat sen jo lausuneet tai lähettäneet. He kirjoittavat itselleen ja tarjoilevat päältä parhaat lausahdukset muille, kuin rusinat pullasta.

Joskus näitä omaan sanaan ihastujia ajaa kunnian jano, joskus aatteen palo, toisinaan ihan vaan silkka sanojen palo. Osa heidän sanoistaan onkin asiaa, toiset melko keveitä, toiset onttoja, pelkkää ilmaa vaan. Mutta he puhuvat, kun eivät voi muutakaan.

”Hiljaisuus on kultaa” – mutta toisinaan mietin heitä, jotka ovat hiljaa vaan, eivät puutu, kun pitäisi, seuraavat vierestä, kun jonkun ote lipsuu, eivätkä sano, kun eivät muka voi. Nämä ihmiset siteeraavat kyllä muilta kuluneita lausahduksia, jotka odottavat täyttäjää, jotka ovat kuin vanhoja ilmapalloja, jotka eivät vaan suostu puhkeamaan. Niiden alkuperäistä väriä harvoin enää erottaa. Toisinaan vaarallisia, toisinaan harmittomia, eilen yhtä, tänään toista – sananparsia joka tilanteeseen ja aatteeseen.

Silloin katson uudestaan tätä hupsua, jolle naureskellaan, tärkeilijää, joka korvaa vanhat viisaudet omillaan, ja toivon, ettei hänen sanoihinsa kukaan tartu, jotteivat nekin pian hupene tyhjiin.

JENNI ARO