ETÄAKATEEMIKKO
Kirjoittajan mukaan etäopetuksen lisääminen uhkaa hyvinvointia korkeakouluissa.
Yle uutisoi eilen THL:n tutkimuksesta, jonka mukaan mielenterveysongelmat ovat korkeakouluopiskelijoilla hälyttävän yleisiä. Artikkelissa haastatellun asiantuntijan mukaan yksi syy ongelmien yleistymiseen pandemian aikana ovat etäopiskeluun liittyvät haitat.
Omassa tuttavapiirissäni uutinen ei ole ollut yllättävä. Vaikka harva avautuu koronan aiheuttamista mielenterveysongelmistaan kovin julkisesti, ovat turtumus etäluentoihin sekä opiskelutovereiden ja muun kampuselämän kaipuu vahvasti esillä keskusteluissa. Osa opiskelijaystävistäni on ilmoittanut pitävänsä välivuotta juuri pandemian takia. Välivuosia ei kuitenkaan voi pitää montaa peräkkäin, jottei opinto-oikeutta menetä, joten poikkeusolojen pitkittyessä lienee miltei kaikkien nykyisten opiskelijoiden osallistuttava etäopiskeluun.
Monissa korkeakouluissa on pyritty yhdistämään etä- ja lähiopiskelua silloin, kun rajoitukset ovat sallineet osittaisen paluun lähiopetukseen. Vaikka tämä onkin opiskelijoiden parissa varmasti ollut tervetullut muutos pelkkään etäopiskeluun, on siinäkin käytännön ongelmia. Lähi- ja etäluentojen välillä voi nimittäin tulla kiire, jos sopivaa etäopiskelupaikkaa ei löydy kampukselta. Siksi osa opiskelijoista joutuu lähtemään luennolta etuajassa, seuraamaan luennon alkua matkustaessaan tai pahimmassa tapauksessa jättämään joitakin luentoja ja kursseja väliin.
Osalle etäopiskelu toisaalta sopii. Vaikka kipeänä pitäisikin levätä, pienessä flunssassa moni mieluummin seuraa kotoa etäluentoa kuin jää jälkeen opinnoissa. Itse olen kokenut etäopiskeluun osallistumisen vähemmän stressaavana kuin lähiopetukseen osallistumisen, koska kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta; toisaalta samalla tämä saattaa pitkittää ongelmaa, sillä vähentyneet lähikontaktit eivät ainakaan lievitä sosiaalista ahdistustani.
Etäopiskelu on kuitenkin ainakin oman ja usean opiskelijatuttuni kokemuksen mukaan paljon puuduttavampaa kuin lähiopiskelu. Keskittyminen etäopetukseen vaatii huomattavasti enemmän työtä ja motivaatiota, kun huomion vieviä asioita on sekä ruudulla että ruudun ympärillä, eikä opettajan tai muiden opiskelijoiden kanssa synny juuri katsekontaktia tai muuta kommunikaatiota, joka sitoo ja ohjaa keskittymistä ja lisää yhdessä tekemisen sekä nähdyksi tulemisen tunnetta. Kun keskittyminen vaatii ponnistelua ja on osittaista tai katkonaista, ei syvää oppimista, oivalluskokemuksia eikä palkitsevaa, hedelmällistä syventymistilaa pääse syntymään kuin aivan satunnaisesti. Ja ennen pitkää oma ala voi alkaa tuntua liian vaikealta tai pitkästyttävältä, jos siihen ei pääse riittävästi sisälle.
Omaan alaan turtumisen ohella yksi isoimmista haitoista etäopiskelusta, jota voin kuvitella varsinkin pandemian aikana korkeakouluopinnot aloittaneille koituvan, on se, etteivät he saa tilaisuuksia kiinnittyä korkeakouluyhteisöön samalla tavalla kuin me, jotka ehdimme tehdä tämän ennen pandemiaa. Zoom-luennon jälkeen ei yleensä jäädä linjoille hengailemaan eikä lähdetä yhdessä kahville tai lounaalle, etenkään puolituttujen tai tuntemattomien opiskelijakollegoiden kanssa. Spontaaneja kohtaamisia ja keskusteluja kampuksella ei synny. Opettajiinkaan ei juuri ehdi tutustua.
Kun muutin Helsinkiin vuosia sitten, en tuntenut kaupungissa juuri ketään. Vuosien myötä sosiaalinen piirini muotoutui lähes yksinomaan opintojeni ympärille. Kiinnityin korkeakouluyhteisööni alkuaan juuri spontaaneiden kohtaamisten myötä ja luentojen alussa ja lopussa syntyneiden keskustelujen ja tuttavuuksien kautta. En tule akateemisesta perheestä, mutta pääsin sisään yliopiston kulttuuriin ja käytäntöihin pitkälti vanhempien opiskelijoiden johdattamana; olen saanut heiltä myös lukemattomasti korvaamattomia käytännön vinkkejä opiskeluun. Olen tutustunut luentojen ja muiden opiskelijoiden välityksellä myös muiden kuin oman alani opiskelijoihin, mikä on lisännyt yleissivistystäni ja sosiaalista ja kulttuurista pääomaani ja tuonut uusia näkökulmia omankin alani kysymyksiin sekä lisännyt kiinnostustani maailman ilmiöihin. Myöskään yhteiskunnallisilta aiheilta ei ole vältytty näissä piireissä käydyissä keskusteluissa. Tämä oli siis kaikki ennen pandemiaa ja etäopiskelua.
Etäluennoilla opiskelijat eivät pääse tutustumaan toisiinsa, mutteivat myöskään opetus- ja tutkimushenkilökuntaan siten kuin lähikontakteissa, eivätkä he siten kiinnity oman oppiaineensa yhteisöön tätäkään kautta. Niin ikään henkilökuntaa uhkaa vieraantuminen opiskelijoista.
Aloitin tohtoriopinnot pandemia-aikana. Opintoihin kuuluu väitöskirjan tekemisen ja jatko-opintojen ohella opettamista. Pandemian takia jouduin pitämään ensimmäisen kurssini pääosin etäopetuksena. Kurssi sujui hyvin ja opiskelijat olivat motivoituneita ja taitavia. En kuitenkaan tiedä, miltä he näyttävät, enkä tunnista heitä, jos he joskus tulevat kampuksella vastaan. En nimittäin nähnyt osaa heistä kertaakaan, sillä Zoom-luennoilla kukaan heistä ei pitänyt kameraa päällä. Lähitapaamisissa, joita oli kurssin aikana yhteensä kolme, pääsin näkemään opiskelijoitani, mutta tuskin silti tunnistan ainakaan suurinta osaa heistä enää myöhemmin, sillä kaikilla oli maskit.
Helsingin yliopisto on ilmoittanut panostavansa etäopiskelun ja hybridiopiskelun kehittämiseen. Jo ennen pandemiaa niiden osuutta opetuksesta aiottiin lisätä. Tämän tavoitteen saavuttamista on kuitenkin hankaloitettu viimeaikaisilla uudistuksilla. Yliopiston päärakennuksen hiljattain uusituista luentosaleista osassa ei ole enää tietokoneita, vaan opettajan on tuotava oma kannettava tietokoneensa luennolle, jotta hän voi esimerkiksi näyttää diaesityksen tai järjestää luennolle etäyhteyden. Osalla opetushenkilökunnasta on käytössään kuitenkin vain pöytätietokone. Samaan aikaan opetus- ja tutkimushenkilökuntaa on säästösyistä siirretty yhä useamman hengen työhuoneisiin, joissa kahden etäpalaverin tai -luennon pitäminen yhtä aikaa on käytännössä mahdotonta. Etätyöskentely voi myös häiritä huonekavereita, joiden pitäisi keskittyä omiin vaativiin töihinsä. Osa, joiden kanssa olen jutellut, onkin kertonut jäävänsä suosiolla kotiin, jos tietää huonekaverilla olevan sinä päivänä etäpalaveri. Eräs jatko-opiskelija kertoi, että vaikka hänellä on yliopistolla työpiste, hän jää usein kotiin työskentelemään, sillä hänen huonekaverinsa ei aina ilmoita etukäteen, onko sinä päivänä etäpalaveria, ja menemällä kampukselle hän siis ottaisi riskin, ettei työnteosta tule sinä päivänä mitään. Osa taas siirtyy töihin kahvihuoneeseen kollegan etätöiden ajaksi: siellä lähinnä käydään läpi sähköpostia, sillä kuka nyt kahvihuoneessa pystyy tutkimukseen keskittymään, ellei ole rautaista keskittymiskykyä. Varmasti moni odottaa nykyisen epävarmuuden ja keskeytysten leimatessa työarkea kauhulla sitä, milloin itse tai työkaveri alkaa olla niin kuormittunut, että työt on laitettava kokonaan tauolle.
On hienoa, jos hybridiopetusta voidaan lisätä siten, että se esimerkiksi mahdollistaa yliopistoissa olevan erityisasiantuntemuksen hyödyntämisen muiden kuin vain oman yliopiston opiskelijoiden koulutuksessa. On myös hyvä, jos opiskelija voi osallistua opetukseen silloinkin, jos hän asuu toisella paikkakunnalla tai ei aina pääse kampukselle esimerkiksi töiden tai perhesyiden takia. Jos lähiopetusta aletaan liiaksi korvata pelkällä etäopetuksella, alkavat haittavaikutukset mitä todennäköisimmin ennen pitkää näkyä niin opiskelijoiden kuin opettajienkin jaksamisen ja työn tuloksien heikentymisenä. Tämä kehitys on jo alkanut.
Vanhaa sanontaa mukaillen, etätyö on hyvä renki, mutta huono isäntä. Ainakin mitä opetukseen tulee, pandemian seurauksena etätyö vaikuttaa nyt hetkessä kohonneen harjoittelujaksolla olleen uuden tulokkaan paikalta yliopiston arkea ja suuntaa määrittävän johtajan asemaan.
ETÄAKATEEMIKKO
Julkaisemme kirjoituksen nimimerkillä.
Pieni ääni 
Vastaa